20.3.2012

Puolispontaania keikkailu


Swallow the Sun @ Klubi, Turku 2.3.2012
Keikkailu on aina kivaa ja taidehomokuvien määrä postauksessa myös. StS ei todellakaan kuulunut omiin lemppareihin ja mietin kyllä pariin kertaan, että olenko oikeasti edes menossa tuonne. Mutta apuroudailun hyvänä puolena pääsee keikoille listan kautta, niin mikä jottei. Ja sainpahan hyvän tilaisuuden kohentaa keikkakuvaustaitojani, kun puolituttuun bändiin ei niin aina jaksa keskittyä. Tosin onnistuneiden kuvien määrä on surullisen pieni. Toisaalta taas leikin normaalia enemmän kuvanmuokkausohjelmalla.

Oma kokemukseni StS:n suhteen oli hyvinkin jännittävä. Genre kun on tuonne doom metalliin päin, niin ei ihan ekana ole mielessä että tätähän mä alankin kuuntelemaan. No, en kyllä vieläkään oppinut.
Näin bändin livenä Nummirockissa pari vuotta takaperin ja tuota, en saanut hirvittävän hyvää kuvaa ja käsitystä. Kun otetaan huomioon se melankolia ja masentuneisuus ja yhdistetään siihen humppafestari ja kirkas kesäpäivä. Yhden maissa päivällä. Kuulostaako riistiriitaiselta? Niinpä.

Syystä tuntematon löysin itseni kuitenkin taas eturivistä, kun siellä kerran tilaa oli. Ja olihan se mainio paikka kuvaamiselle, kun edessä ei ollut ylimääräisiä päitä tai käsiä.
Keikan aikana tunnistin jopa yhden biisin. Kuka yllättyy, kun kerron sen olleen New Moon?

Loppupäätelmä olikin sitten se, että ei tuo nyt niin kammottavaa kuraa ollutkaan. Oikeastaanhan se kuulosti hyvältä! Hui. Musamaun laajentaminen on kivaa. Mutta ei, en vieläkään kuuntele bändiä kummemmin. Ehkä vielä joskus. Ja kyllähän nuo taas tulee kesällä nähtyä. Nummirockissa.

18.3.2012

Naapurin musaa

Amon Amarth @ Rytmikorjaamo, Seinäjoki 25.2.2012
Päivä alkoi Stam1nan roudaamisella, jonka jälkeen ehti syöksymään kotiin suihkuun. Sitten kamat kasaan ja nokka kohti rautatieasemaa ja Seinäjokea.
Ei, ei mennyt ihan putkeen tuo. Rehellisesti ilmaistuna matka meni päin vittua eikä fiilis ollut mitenkään päin edes lähellä siedettävää, kun hiippailimme Rytmikorjaamolle.

Pientä fanitytötystä oli kuitenkin havaittavissa heti alkuvaiheessa, kun ehkä vaikuttavin persoona käveli ohi. Tai siis oon tainnut selittää joskus siitä, kuinka karismaattininen Johan Hegg oikeasti on. Setä vaan käveli coolisti ohi ja tämä fanityttö oli sulaa vahaa. Lähestulkoon.
 Talkoilemassa kun tuolla oltiin, niin oma paikkani löytyi ns. aikuisten ovien läheisyydestä lipunmyyntipöydän takaa. Mukavaa duuniahan tuo oli, mutta miinuksena se, että yritäpä kuulla, mitä asiakas sanoo, kun taustalla pauhaa livemusiikki. Tuossa vaiheessa musatarjonnasta vastasi Profane Omen, mutta keikka meni tosiaankin melkolailla ohi, koska eiköhän silloin lapannut jatkuvasti porukkaa sisälle ovista.
Kanssalipunmyyjäsetä oli kovin ystävällinen ja vapautti mut velvollisuuksistani sitten Amon Amarthin aloittaessa. Vaikka olisihan keikan toki siitä työpisteeltäkin nähnyt.

Valuin hiljalleen kohti lavaa parin ekan biisin aikana ja bongasin A:n eturivistä. Ja kun tuo otus on niin ihana, niin eturivipaikka irtosi allekirjoittaneelle. Ja voi sitä liekehdinnän määrää! Destroyer of the Universe, Slaves of Fear ja mitä näitä kivoja nyt olikaan. Muutama biisi meni eturivihypettäessä, mutta armottoman väsymyksen takia luovuin siitä ja päädyimme A:n kanssa harrastamaan hillitympää diggailua taka-alalle. Surullista on se, että Monmarthin keikat tuntuvat menevän meiltä aina jotenkin ohi. Ehkä me vielä joskus... Ja olihan tuo hype ja kuuntelu jäänyt muutenkin melko vähälle kesän jälkeen. Pitäisi taas herätellä sisäistä viikinkiä.
Noin kauempaakin katsottuna ja kuunneltuna Amon Amarth kuulostaa aivan mahtavalta. Ja se karisma, mikä Heggistä huokuu. Marry me, Johan! Eikun mitä. No jaa. xD

Pursuit of Vikings, Guardians of Asgard ja Twilight of a Thunder God toimivat kyllä fiiliksen nostamisessa mahtavasti. Ja siis voi paohjalsdkgv. Voiko olla ärsyttävämpää kuin Pursuitin heiheiehei-asiat? Epäloogista ja vaikeaa. Nauran aina omalle osaamattomuudelleni. Ja se Johanin hymy on niin sulattava, kun yleisö ei osaa.
Setissä jäin kaipaamaan Asatoria, mutta kaikkea ei aina voi saada. 

Mainio keikka, muuta en oikein osaa sanoa. Eihän fiilis tietty mitenkään ylimmillään ollut epäonnistuneen matkan vuoksi. En vaan tajua, mikä tuossa viikinkimetallissa iskee. 
Kotimatkakaan ei muuten sujunut ongelmitta. Lopputulos oli se, että VR on perseestä ja matka Tampere-Turku -välillä suoritettiin bussilla.
Kotiinpääsyn jälkeen ehti hengähtää puoli minuuttia (lue: tuntia) ja sitten piti taas juosta Klubille roudaamaan. Koettiin sitten kunnon rokkiviikonloppu. Kanssaroudaajat naureskelivatkin meille, että tultiinkin mainiossa kunnossa paikalle. Hyvä kun pystyssä pysyi. Herra Ylpön kamat saatiin pakattua Maj Karman bussiin ja me A:n kanssa pääsimme kotiin. Kituutettiin hereillä pari tuntia, mutta nukkumatti huokutteli meidät hellään huomaansa jo kolmelta iltapäivällä. Oikea tapa viettää viimeinen lomapäivä.

13.3.2012

"Mikä meininki Tampere?!"

Stam1na @ Klubi, Turku 24.2.2012 
Keikkapäivänä elimme jännittäviä aikoja, kun me A:n kanssa aloittelimme uutta vapaaehtoismusaduuniamme roudareina. Turun Klubi haki taannoin apukantajia ja mehän sitten puoliläpällä keksimme ilmoittautua mukaan. Pian tittelinä olikin sitten roudari eikä Stam1na ollut huono valinta ekaksi roudattavaksi. Vaikkakin Load in meni oikeastaan niin, että paikalle päästyämme kaikki kamat oli jo roudattu. Hiphei ja yay, suunta kohti Äksää ja nimmarisessiota.
Äksässä tapasimme hyvinkin hyväntuulisen bändin ja nätisti Klubin seinältä ryöstetty juliste sai mitä taiteellisimmat koristeet ihan bändiläisten omasta aloitteesta. Hupsista.

Klubille saavuimme vasta reippaasti myöhässä, eli lämppäristä pääsimme todistamaan viimeiset 2½ biisiä.
Lämppärinä toimi ruotsinkielistä murinamörinämetallia vetävä Bob Malmström. Lavaolemus oli vahvasti ristiriidassa musan kanssa. Eipä tuo svenska talande bättre folk -asennekaan oikein iskenyt. Hämmentävä kokemus.

Livebändien aatelia kun nuo Lemin pojattaret ovat, keikkoja kestää katsoa useammankin lyhyellä aikavälillä. Tässäkin tapauksessa edellisestä oli aikaa vain viikko. Puolikuntoisuuden takia tarkoituksena oli katsella keikka taka-alalta samalla keikkakuvaustaitoja harjoittaen, mutta hupsista. Oma paikka löytyikin sitten toisesta rivistä, joka toki oli normaalia eturiviä taaempana, mutta tuota tuskin voi laskea.
Otsikkoon viitaten, Hyrde harrasti astetta karumpaa vittuilua, kun ekassa spiikissä huudeltiin jo Tamperetta. Kieltämättä sen jälkeen näin massiivisimman keskarimeren millään keikalla ikinä.
Yksi Stam1nan parhaita piirteitä on se, että setti vaihtelee jossain määrin joka keikalla. Senkään puolesta keikoista ei tule tylsiä ja niitä jaksaa katsella. Veikkaisin, että Stam1na alkaa pian vetää kärkipaikan keikkatilastoissa. En tiedä, mutta veikkaan.
Klubilla kuultiin Nocebo lähes kokonaan, ainoastaan kuulematta jäi enkkubiisi Nomad. Vanhemman osaston puolia pitivät Pakkolasku, Kaksi reittiä yksi suunta, Rikkipää, Lääke, Eloonjäänyt sekä Viisi laukausta päähän. 
Heti keikan alussa Hyrde valitteli sitä, kuinka oli edellisenä iltana reväyttänyt niskansa. Auts. Tuota ei oikeastaan muuten huomannut paitsi moshauksen pois jättämisenä. Ei se tahtia ainakaan yleisön puolella tuntunut haittaavan. Myös Emil oli kipeänä ja jossain välissä spiikkailikin, kuinka tärkeää molemminpuolinen energianvälitys on. Ja se kuulemma toimi oikein mainiosti.
Kivana lisänä keikalla bonkkaili myös Apojen Perttu Kivilaakso. Herra kävi fiittaamassa ekassa encoressa, missä kuultiin Lääke, Tavastia Palamaan!, Eloonjäänyt ja Arveton on arvoton.
Fiilis keikan aikana ja jälkeen oli tyyliin Ai saatana! Tää on kivaa! Nyt sattu, argh!  Tää on ihan vitun kivaa! Masokistiset harrastukset ovat elämän suola ja mitä näitä mausteita nyt oli.

Seuraava aamu oli lähinnä tuskaa, kun ylös piti nousta liian aikaisin. Ja sitten piti puoliltapäivin vielä hiipiä takaisin Klubille roudaamaan pihalle. Voin kertoa ettei ollut kivaa kantaa miksauspöytää, joka painaa aivan saatanasti, alas jyrkähköjä ja kääntyileviä portaita. Gay-pakua lastaava Kake totesi homman näyttävän peräti huolestuttavalta. Kovin rohkaisevaa. Ennen ekoja roudauksia tuli heitettyä paljon läppää siitä, että jaksaa säkällä kantaa kiippariständin. Ette usko sitä hajoilun määrää, kun oikeasti kiippariständin roudaaminen koitui omalle kohdalle. Nauratti hieman liikaa.
A rapsailee noista roudauksista tarkemmin täällä

Niitä eeppisiä roudauslihaksia odotellessa...
Ja tämän mahdollisimman kökön keikkarapsan teille tarjosi Poisonblack - ja Nightwish -hypetys. Kiitos ja anteeksi.

7.3.2012

Ilmaiskrääsää ja rumpalipoika

FME @ Kaapelitehdas, Helsinki 18.2.2012
FME oli allekirjoittaneelle ensimmäinen laatuaan ja enkä ihan heti keksi syytä, miksi sinne pitäisi ensi vuonna hiipiä. Riippuu toki artisteista, mutta en sinänsä viihdy Helsingissä. Turku ja Tampere taas puolestaan ovat puhdasta rakkautta.

Edellinen yö oli vietetty hyvinkin iloisissa merkeissä laivalla ja unta ehti kertyä hurjat 3 tuntia. Kooma oli siis aivan älytön ja kaiken lisäksi meidän piti A:n kanssa tappaa aikaa kolmisen tuntia. Eipä siinä muuten mitään ongelmaa olisi ollut, mutta se tavaramäärä ja laukun paino ei ollut kiva asia. Kävimme noukkimassa E:n mukaan rautatieasemalta, jonka jälkeen taas tapettiin aikaa metsästämällä mm. apteekkia. MIKSI Forumissa EI ole apteekkia?! Piti siis raahautua Kamppiin sen tavarakasan kanssa, että saatiin ostettua korvatulppia. Vituttiko? Voi kyllä. Kamppiin päästyämme rykmentin loppuosa, S & S, soitti olevansa Forumissa. Ei helvetti. Samainen vaellus takaisin Forumiin, mutta sen kesti kun tiesi pääsevänsä eroon tavaroista. Tai siis niiden kanniskelusta. Jalat huusi hoosianna jo tässä vaiheessa.

Onneksemme parkkipaikka löytyi aivan Kaapelitehtaan vierestä, joten säästyimme lisävaellukselta sekä narikkamaksuilta. Paikan päällä seuraamme liittyi myös toinen E.Omaa tyhmyyttämme olimme tosin paikalla jo heti kolmelta, kun ovet aukesivat ja messualue olikin sitten surullisen pieni. Se oli kierretty läpi ekan puolen tunnin aikana, niin siinäpä oli hauska miettiä että mitäs nyt.
Kyllähän sitä tekemistä sitten keksi, ständit käytiin läpi tarkemmin ja ilmaiskrääsää hamstrattiin. Itse marssin ostamaan lipun Nummirockiin, kun sen 10 euroa halvemmalla kerran sai. Julisteita ja muuta paperitavaraa tarttui mukaan myös älytön määrä ja kyllä niitä kangaskassejakin taisi löytyä kolme.

Paitakojut jäivät väliin tällä kertaa, mutta mitä vittua. Kenen idea on laittaa hihamerkin hinnaksi 10 euroa?! Turisaksen paitoja muuta kuolatessa silmiin tosiaan osui ihan älyttömän hieno hihamerkki, mutta hintalapussa lukeva 10e lähinnä itketti. No jaa, jäi merkki ostamatta ja harmitti.

Muiden jäädessä pyörimään ympäriinsä, minä ja E2 suuntasimme katsomaan Amoralia muutaman biisin ajaksi. Ihan mielenkiinnostahan tuo oli nähtävä, koska Koivunen on oikeesti jees ja Amoral kun ei oo ihan sitä, millaista oon tottunut Arin vetävän. Ja kyllähän se hyvin veti, ei voi muuta sanoa! Öriseekin uskottavasti. Kuuntelin ihan häkeltyneenä. Pian hiippailtiin taas takaisin muiden seuraan ja pyörimään ympyrää messualueella.

Finnish Metal Awardsit käytiin koko porukalla katsastamassa ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun Turisas haali noita pystejä itselleen useammankin. Iloa lisäsi myös kovin se, että Nightwish ei kahminut mitään noista itselleen. Joo, onhan se vähän ilkeää sanoa moista, mutta kun Turisas ansaitsi nuo kaikki pystit.

Pariinkin eri muusikkosetään tuli törmättyä. Ja Sonataa piti ihan mennä ständille asti katsomaan ja ehkä hiukan fanitytöttämäänkin. Sydän suli taas kerran Bonkalle, joka kauniisti piirsi mulle nuolen lävistämän sydämen. Ja suli se nyt muutenkin. Sonata kun pitää pintansa omalla lempparilistalla, vaikka toisinaan kuuntelu äärimmäisen vähälle jääkin.
Kyllähän sitä ihmeteltiin, että mitä bändi oikeastaan tuolla edes teki, mutta eipä mennyt kuin pari päivää niin levyuutisia julkaistiin.

Sonatan nimmarisessiosta kipitettiin E:n kanssa vikkelästi jonottamaan Turisaksen nimmarisessioon. Bändillä tuntui olevan kovinkin hauskaa ja juttua riitti, kuten myös taiteellista antia. Kameleita ja lampaita piirtäneen Jussin viikset herättivät suurta hilpeyttä ja Tude taas aiheutti aivan uuden fanitytötyksen.
Nimmarisessiosta pitikin sitten juosta jo varaamaan mahdollisimman hyvää paikkaa keikkaa varten ja alkuun suoriuduimmekin toiseen riviin keskelle.

Italialainen Flesgod Apocalypse oli semisti hämmentävä. Ei kyllä ihan iskenyt, vaikka basso-kliinilaulaja ihan kiva olikin. Koko ajan spiikeissä toistunut motherfucker on omasta mielestä oikeesti jo mautonta. Kyllä sen nyt antaa anteeksi jos kerran tai kaks, mutta kolmesti joka ikisessä spiikissä. Ei näin. Jos nyt jotain plussaa pitää keksiä, niin olihan tuo bändin puvustus kivasti yhtenäinen ja toimiva. Ei, näitä en taida edes festareilla mennä enää katsomaan. 


Kiitos armaiden foorumikavereiden, pääsimme katsomaan Turisasta eturiviin, kun eräät neidot olivat odottamassa lähinnä Stam1naa. Kooma oli aivan älytön ja keikan odottaminen lähinnä puhdasta tuskaa. Niska ja selkä jumissa ja jalat teki mieli sahata irti. Yritäpä siinä sitten olla positiivisella mielellä. Joo, ei ihan onnistunut.
Fiilis nousi kuitenkin kertaheitolla kattoon, kun Turisas nousi lavalle! March of Varangian Guard aloitti setin aivan helvetin lujaa ja oma energiataso kohosi reippaasti sen takia. Tai no, Turiksaksen takia, ei vain tuon biisin. 
Näin Turisaksen ekaa kertaa tällä uudella kokoonpanolla ja kyllähän se toimi. Jukkis täytti Hanun saappaat erittäin hyvin, mutta Netan ja haitarin korvannut Robert jätti omalla tavallaan hieman kylmäksi. Vaikka ei siinä soitannassa mitään vikaa ollut, tykkäilin vaan niin paljon Netan haitaroinnista.
Setti itsessäänhän oli vähän normaalista poikkeava, mutta surullisen lyhyt se oli. Oletettavasti ainoa keikka pitkään aikaan Suomessa ja soittoaikaa vain tunti. Suuri vääryys oli tämä. Mutta se tunti olikin sitten puhdasta eeppisyyttä ja mahtavuutta, muuta ei voi sanoa. Ja oikeastaan nuo kaksi sanaa lienevät parhaita kuvailemaan Turisasta.
Take the Day! ja To Holmgard and beyond edustivat sitä perussettiä, mutta niiden jälkeen kuultu Dnieper Rapids oli harvinaista herkkua. Ja herkkua tosiaan, aivan mahtavaa. Nomnomnom, tykkäsin kovin. Ja kyllä koko seurueemme muutenkin.
Suurimman hämmennyksen keikan aikana aiheutti jännittävä versiointi One Moresta. Kyseinen ralli kuultiin lyhennettynä ja AKUSTISENA! Zomg, mitä parhautta! Otsikkoon viitaten Tude hyppeli lavalla marssirumpuun, tai E:n sanoin henkseslirumpuun, sonnustautuneena. Kovin herttaista oli se ja pieni fanityttö saattoi hihkua typerähkösti. Jussille taas tuotiin käteen akustinen kitara. Mutta voi että, se oli aivan loistava veto.
Battle Metal tuli hämmentävässä vaiheessa, kun se ei ollutkaan viimeinen biisi. Mutta tälle muutokselle oli aivan hyvä syy, kun vikan biisin virkaa toimitti eeppistäkin eeppisempi End of an Empire, lumi/vaahtosaateen saattelemana. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hieno keikka ja kaiken kärsimyksen arvoista. Ehkä. Ja kannatti lähteä Helsinkilään ja maksaa itsensä kipeäksi sen takia.
Turisaksen jälkeen luovutimme eturivipaikat takaisin niiden aiemmille haltijoille ja hiippailimme suosilla taaemmas lepuuttamaan koipiamme.

Oli jo ennalta tiedossa, että Stam1na tulee soittamaan Nocebon kokonaisuudessaan. Tuossa vaiheessa, ja vieläkin, Nocebo ei ollut kunnolla auennut eikä siihen ollut ehtinyt kunnolla perehtyä, niin keikka vähän kärsi siitä. Ja toki se kärsi omasta väsymyksestäkin, niinkin karusti, että Nocebon kolme vikaa biisiä menivät niin sanotusti unten mailla. Oikeesti. Vaatii sinänsä taitoa ja ääretöntä väsymystä, että onnistuu nukahtamaan Stam1nan keikalla. Kokemus tämäkin.
Hereille havahtumisen jälkeen lavalla olikin jo Saikkonen jakamassa kultalevyjä lätystä. Ansaittuhan tuo kultalevy oli, sen verran kova levy taas kasassa. Loppukeikka mentiinkin sitten vanhoilla ja tutuilla biiseillä. Koko keikan ajan aikalailla seurueemme edessä pyöri aivan älytön pitti. Ja kyseessä oli oikeasti kunnon circlepit eikä mikään hähähäjuoksensuapäinetsuajavähänmuakinsattuu- pitti. Mistä niillä oikein riitti energiaa? Pari wall of deathiakin siinä taisi olla.
Vikana biisinä soitettiin 5 laukausta päähän, joka toimii aina yhtä mahtavasti! Ja kävihän Tuomokin lavalla huutamassa ja pitämässä Kaikkaa hellästi kainalossaan. Kaunista. Hieno päätös illalle.
Kerrankin fiksuina hiippailimme lähelle uloskäyntiä jo encoren aikaan, joten pääsimme sujuvasti ulos ja pois Kaapelitehtaalta. Tie vei omenahotelliin ja nukkumaan, omnomnom.

Kotimatka oli jännittävä. Ensin piti kaivaa auto 20 sentin lumikerroksen alta ja sitten päästiin ajelemaan epäonnistuneen reittivalinnan kautta kohti Turkua.  Lunta satoi koko helvetin matkan. Ei kivaa. Lunta, lunta ja hiukan vielä lisää lunta. Omaksi onnekseni torkuin iloisesti takapenkillä A:n kanssa eväsfanipaloja syöden. Kerrankin ei tarvinnut olla kuskina.

Kotiin oli ihanaa päästä, vaikka nopeaksi laukunpurkamiseksi ja uudelleenpakkaamiseksi se menikin. Osan rykmentistä poistuessa jäin itse makaamaan sohvalle ja kätevästi nukahdin, koska reissuväsymys. Ja kaikeksi onneksi seuraava viikko oli lomaa, joten toipumiseen oli kerrankin riittävästi aikaa!

5.3.2012

"Tossahan tulee lämmin"

Rock & Roll Sensation @ Viking Xpres, 17.2.2012
Kun virallinen wanhojenristeily ei A:ta inspannut, ohjat siirtyivät omiin, ja vähän äidinkin, käsiin. Tämän seurauksena oli Hki-Tallinna -risteily, joka valittiin juurikin esiintyjän perusteella.

RRS on ehkäpä Suomen loistavin coverbändi, ainakin näin omasta mielestäni. Bileet on taattu, kun kyseinen kokoonpano pääsee lavalle, varsinkin jos mikin varressa keikkuu Pekka Heino. Eli tanssiksihan tuo meni, millä taidoilla? Eipä sillä kai niin väliä ole, kunhan on hauskaa. Mainittakoon myös se, että minä EN tanssi. Paitsi vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, folkkibändien ja RRS:n keikoilla.


Laivareissuissa on sinänsä se hyvä puoli, että periaatteesta juon vaan, jos joku tarjoaa on yllättävänkin helppo pitää kiinni. Tällä kertaa juomatarjoilu toimi sinänsä hyvin koko illan ja itse marssin tiskille ostamaan vain kokista. Ja lopulta alkoholitonta valintaa ei arvostettu. Muusikot...

 Settejähän tuona iltana/yönä oli kaksi. Ekan kävi repäisemässä Pekka Heino.
Sisäinen fanityttö pääsi taas irti siinäkin suhteessa, että kamera jäi pöydälle iskän vahdittavaksi kun me A:n kanssa valloitimme tanssilattiaa. Se naurun ja hymyilyn määrä oli kyllä aika hervoton. Harvemmin menee koko keikka nauraessa ja virnuillessa, mutta näinkin saattaa toisinaan käydä. Pekka ja Bon Jovi yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, sitä ei voi kieltää. Bileet saa pystyyn tuolla kombolla välittömästi! Surullista on olla muistamatta settiä sen kummemmin. Kyynel. Kivaa se oli silti. Pekalla oli pientä ongelmaa äänensä kanssa, koska flunssa, mutta eihän se meininkiä alentanut sitten ollenkaan.
Toisen setin vokalistina nähtiin ja kuultiin Pete Parkkosta. Oon edelleenkin sitä mieltä, että Parkkonen osaa asiansa ja kunnon rokkimeininki istuu Petelle kuin nyrkki silmään. Peten veto Robbie Williamsin Angels-biisistä oli toki hieno, mutta kyllä se on enemmän Pekan biisi. Peten osuus menikin lähinnä pöydän ääressä fiilistellessä ja Pekan vetoa läpikäydessä.

Myöhemmin Pekan kanssa jutellessa sattui ja tapahtui. Rasittava känniääliö näytti, kuinka loistavasti muusikot kestävät moisia ihmisiä hermostumatta. Ehkä eeppisin kouluprojekti sai myös alkunsa, siitä lisää myöhemmin overloadin puolella. Kuulimme myös äärimmäisen ilahduttavia uutisia Brother Firetriben tiimoilta! Levykäisen suhteen on tapahtunut huomattavaa edistystä ja hyvältä kuulemma kuulostaa. Eikä keikkailukaan ole mahdotonta, kiitos NW:n pätkärundin!

Lisää RRS:ssää tiedossa keväämmällä.