Yhdistetään kolme suosikkiasiaa...
Poets of the Fall @ Gong, Turku 3.3.2017
Nostalgiabändi, lempparivenue ja valokuvaus. Melko hyvä resepti onnistuneeseen keikkailtaan.
Poets of the Fall on mulle yksi niistä bändeistä, jotka lurkkivat taustalla vuosi toisensa jälkeen. Voi mennä helposti viisikin vuotta, kun en melkein edes muista, että joku bändi on olemassa. Sitten tapahtuu jotain jännittävää. Joku mainitsee bändin, kuulee biisin radiossa, ilmoitetaan keikka omalle olohuonevenuelle. Tässä tapauksessa kyseessä oli viimeisenä mainittu vaihtoehto.
Jostain mystisestä syystä päädyn useimmiten bloggaamaan näistä vähän nostalgisemmista keikkahommista, mutta haitanneeko tuo? Ehkä mun on vaan helpompi kirjoittaa, kun on muutakin sanottavaa pelkän keikkaraportoinnin lisäksi. Ja paljon mieluummin jaan kunnollisia kuvia luuriräpsyjen sijaan. Kamera on keikoilla nykyään hyvin harvoin mukana, kun mieluummin katson keikan oikeasti enkä linssin läpi. Klubin vaihtuessa Gongiksi myös kuvauspolitiikka muuttui ja ilman lupia ei saa kuvata. Roudaushommien seurauksena oon toki siinä asemassa, että saan kuvausluvat ilman ongelmia, mutta useimmiten oon fiilistelemässä livemusaa ilman ylimääräisiä härpäkkeitä, joista täytyy huolehtia.
Kuvausta ajatellen Gong ei oo ehkä ideaalein paikka, koska talon omat valot on vähän ehkä ei niin hyvät. PotF roudasi omat valot mukanaan ja hyvät valot olivatkin. Kuvaaja kiitti, yleisö kiitti. Näytti ihan mahtavalta, kuten toivottavasti joistakin kuvista huomaa.
Palataan kuitenkin takaisin nostalgiaosioon, kun vähän eksyin aiheesta kuvauksen puolelle.
Gong julkaisi PotF-keikan ja minä innostuin. Kuten aiemmin mainitsin, kyseessä on yksi niitä bändejä, jotka unohtuu helposti. En tiedä miksi, mutta näin vaan käy. Kaikki muistaa, kuinka iso hitti Lift oli? Nuori minä diggaili hillitysti jo niihin aikoihin, kun kaikki mitä soitettiin paljon radiossa oli siistiä. Mun isosisko diggaili vähän enemmän, etenkin Carnival of Rustin aikoihin, ja levyt oli aika kovassa soitossa silloin. En tiedä, kuinka pahasti huijaan, kun sanon, että istuttiin tunteja siskon kanssa pelaamassa Sims ja kuunneltiin musaa. Kaksi ekaa levyä on kuitenkin uponneet lujaa mun päähän ja yhdistän ne aina siskooni ja siihen, et hengailtiin siskon huoneessa. Ikinä en omassa huoneessani PotFia kuunnellut. Hyvin harva bändi on tarttunut mulle siskon kautta, mutta ne tarttuivat sitten sitäkin lujempaa. PotF on just se bändi, mihin ei liity mitään negatiivista henkilökohtaisella tasolla. Nostalgiarakkaus on hieno asia.
Otin viimeisimmän Clearview -levyn tehokuunteluun ja muistin, kuinka paljon pidän Markon äänestä. Ja biiseistä. Revolution Rouletten jälkeen kuuntelu jäi lähes kokonaan ja nyt olikin vihdoin aika tehdä paluu, ja oon todella iloinen, että löysin PotFin uudestaan.
Keikassa oli kaksi miinusta. Se, että töiden vuoksi sisko ei päässyt mun seuraksi ja se, kun keikka alkoi mun suosikkibiisillä viimeisimmältä levyltä. Shadow Play soi ja multa jäi sen kunnollinen fiilistely ja rakastaminen hyvin vajaaksi, kun olin enemmän tai vähemmän jumissa lavan ja aidan välissä. Mainitaan nyt vielä semimiinuksena se, että olin kameran kanssa liikkeellä ja meni keikka sen vuoksi hieman ohi. Harmittaa, mutta tilanne ehkä korjaantuu uusintakierroksella Tampereella.
Mulla ei ole tarkkaa kuvaa settilistasta, koska kamera, mutta oli melko jännää, että vain yksi biisi oli mulle outo. Pari levyä on jäänyt lähes kokonaan kuuntelematta, tehokuuntelussa kävin kaikki läpi, mutta just niiltä levyiltä ei mitään setissä pahemmin ollutkaan.
Edellisen kerran näin PotFin livenä muistaakseni 2012. Silloin setissä oli joku ihan hämärä versio Carnival of Rustista. Onneksi nykyään on palattu alkuperäisempään versioon ja voi sitä riemua. Myönnän, CoR on ehkä mun ikuinen suosikkibiisi, ja levy, eikä varmaan sen takia yllätä, että kyseinen biisi oli ehdottomasti keikan kohokohtia. Myös otsikoksi päässyt lyriikanpätkä on mainittava erikseen, sillä se on yksi mun lemppareista. Se on taas yksi niistä asioista, jotka vaan viehättää, kuulostaa kauniilta ja ajatus on jotenkin ihanan kiehtova. Uskon, että tiedätte mitä tarkoitan.
On niitä biisejä, joissa on joku ihan supermahtava nostatus kertsiin. War on yks niistä ja jestas, se jos joku toimi livenä!
Ykköslevyn biisit saivat hymyilemään nostalgia-arvollaan. Lift on mainittava erikseen ihan puhtaasti sen takia, että biisiin johtava nostatus oli ihan mieletön. Pistetään porukka hyppimään ja taputtamaan ja sit boom! Lift. Everything Fades tuli ehkä vähän puskista setissä, mutta en valita. Keikkaseurana toiminut E sai hyvät naurut mun reaktiosta, useampaan kertaan keikan aikana.
Clearview oli vahvasti edustettuna setissä ja kyllähän ne uudetkin livenä toimivat. Setin vikaksi biisiksi valittu Children of the Sun jätti jotenkin ihanan kevyen fiiliksen.
Livekunto on kyllä ihan omaa luokkaansa. Bändi kuulosti ja näytti hyvältä. Lavalla näytti olevan mainio meininki ja niin oli myös yleisössä. Yhteislaulu oli kohdillaan, kädet korkealla ilmassa. Mulla oli fiilis, että olin Gongin kokoisessa iloisessa kuplassa.
Livemusiikki on aina ollut yksi mun suurimpia rakkauksia ja tää keikka oli ihan mieletön muistutus siitä. Kuten myös siitä, kuinka jotain voi rakastaa taustalla hyvin lujaa eikä itse oikeastaan edes tajua sitä.
