28.11.2011

"Näkyykö siellä ketään?"

Elokuu meni täysin keikattomissa olosuhteissa ja melkein kävi samoin syyskuulle. Kesän jälkeen oli hitusen pidempi keikkatauko, mikä oli toisaalta ihan virkistävääkin.

Timo Kotipelto duo @ Amarillo, Tampere 23.9.2011
Suuntasimme A:n kanssa kohti Tamperetta perjantai-iltana suunnitelmana mennä Amarilloon syömään ja siten jäädä samalla keikalle. Mutta hupsis, tässä vaiheessa meni jo vikaan, sillä Amarillon omat päätökset olivat sitä mieltä, että ravintola on k18 yhdeksästä eteenpäin. Hiphei.
Lähinnä A:n pakottamana suuntasin yksinäni ravintolaan odottelemaan keikkaa. Sinänsä kyllä kannatti, sillä edellisestä Kotis -keikasta oli kulunut jo reippaasti aikaa.
Akustiset versiot vanhoista hevibiiseistä, Straton ja Kotiksen omasta tuotannosta ovat oikeasti aika toimivia. Eikä kitaraa soittava Jani Liimatainen pahenna tilannetta yhtään taustalauluinensa.
Kuvia keikalta ei ole, koska valot. Mukava tapa viettää perjantai-iltaa.

Rock & Roll Sensation @ Apollo, Rauma 24.9.2011
Lauantaiaamuna hyppäsimme Raumalle suuntaavaan bussiin ja kooma oli eeppinen.
Kooma jatkui koko päivän Raumalla hengaillessa ja oli pakko nukkua puolisen tuntia ennen keikkaa, että jaksoi edes lähteä.
Apollohan on lauantaisin k22, mutta suhteilla pääsee vaikka ikä ei aina ihan riittäisikään.
Surullista mutta totta, periaatteessa oltiin A:n kanssa ainoat, jotka olivat oikeasti tulleet RRS:n keikalle ja ymmärtääkseni bändi soitti lähinnä sen takia, että meidät liian nuoret oli järjestetty keikalle. Vaikka yleisöä ei ollut paljon ollenkaan, meillä oli ainakin hauskaa ja niin kyllä laulajan virkaa hoitavalla Pekallakin, lähinnä ehkä meidän kustannuksella. Molemminpuolista lollausta koko keikka.
Kaikenkaikkiaan meillä oli oikein hauskaa, vaikka kooma olikin todellisuutta. Pekka on niin omassa elementissään, kun pääsee vetämään kasariheviä, joten kyllähän se tunne tarttui itseenkin.
Tarkoituksena oli käydä jututtamassa Pekkaa heti keikan loputtua, mutta hupsis, Pekka tulikin jututtamaan meitä. Ylisosiaaliset muusikkosedät on kieltämättä melko vastustamattomia. Setä kiitteli kovasti, että oltiin keikalla, tuotiin kuulemma bileet Apolloon. Myöhemmin samaa sanoivat muutkin bändiläiset.
Coverkeikat osaa olla piristäviä.
Kuvat lainattu Assilta, joka toimi keikkaseurana.

12.11.2011

OMNOMNOMNOM!

Tuhdimmat tahdit @ Nokia, 30.7.2011
Mainittakoon alkuun, että kyseessä oli legendaaristen Tapsan Tahtien varjofestarit, jotka järjestettiin muistaakseni nyt kolmatta kertaa. Muuten olisin jättänyt menemättä iloisesti, mutta kun esiintyjälistassa lukee Poisonblack, niin siinä vaiheessa ei paljoa pohdita, että lähdenkö, vaikka kuolinkin edellisen yön töissä.
Pari postausta takaperin mainitsin, että seuraava keikkareissu serkun kanssa päätettiin, niin tässähän se nyt tulikin ilmi. Jostain syystä mun on aina ollut hitusen hankalaa löytää seuraa PB:n keikoille, mutta senarifanina Taru ei kauaa jahkaillut lupautuessaan seuraksi.

Ekana soittanut Doom Unit oli äärettömän tylsä. Keikka menikin lähinnä lonkeroa juodessa ja turhia jutellessa. Ehkä juuri tämän takia en oikeastaan edes osaa sanoa keikasta mitään. Vähäisen yleisön toilailua oli tosin hauska seurata. Surullista oli se, että edes Killing Time ei herättänyt jengissä oikeastaan mitään fiilistä. Eipä tarvitse uudestaan näitä suunnata katsomaan.
Doom Unitin jälkeen karattiin ulos alueelta, kun rannekkeella pääsisi kätevästi takaisin alueelle. Törmäsimme ulkopuolella kuuntelevaan kaveriini ja päädyimme tappamaan aikaan tien toisella puolella olevalle K Supermarketin parkkipaikalle. Istuskelimme yhden bändin ajan parkkiksella leikkimässä kameran kanssa ja syömässä jäätelöä; perus festarimeininki.
Takaisin alueelle hiippailimme sopivasti ennen Blaken aloittamista. Ja kannattikin ehtiä, ekasta biisistä lähtien kyllä toimi varsin kivasti. Ei ehkä kovin mieleenjäävästi, mutta niin hyvin, että voisin eksyä uudestaankin kuuntelemaan herroja. Laulajasetä oli pelottava!
Ja keikan loputtua uskalsimme vihdoin navigoitua sinne perinteiseksi muodostuneeseen eturiviin, aivan keskelle. Ei näin.
Voi sitä fanitytön ennakkotärinää, kun odoteltiin PB:tä lavalle. Tarua lähinnä nauratti allekirjoittaneen käytös ja ankara tekstarivertaistukitoiminta oli käynnissä.

Edellisestä PB -keikasta ehti kulua lähes vuosi, kun Englannin reissuni takia kevään pari keikkaa jäivät väliin. Se lisäsi odotusta entisestään eikä keväällä julkaistu Drive -lättykään mitenkään haitannut. Odotin lähinnä innoissani, että pääsen kuulemaan noita uusia biisejä livenä.

Setissä Drive olikin vahvasti edustettuna, missä taas oli hyvät ja huonot puolensa. Pari omaa lempparia oli uusien biisien takia pudotettu setistä. Oikeastaan jäin kaipaamaan vain Love Infernalia, mutta muuten setti kyllä maistui oikein hyvin.
Uusi kakkoskitaristi Antti Leiviskä hoiti duuninsa mainiosti ja ammattimaisesti. Ei mitään ongelmaa joukkoon sopeutumisen kanssa, mikä oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Antti toi hauskaa ADHD -meininkiä lavalle.

Taas mainittakoon se, että muistin Bear the Crossin olemassaolon taas, kun se livenä soitettiin. Miten niinkin hyvän biisin voi muka unohtaa? En tajua. Setistä vielä se, että lopun hittiputki oli parhautta! Rush, BtC ja Mercury Falling, omnomnom!
Sainkin keikan jälkeen kuulla kiipparisti Marco Sneckilta, että koskaanikinä yleisö ei oo ollut niin mahtavasti mukana kuin Mercuryn aikana. Kieltämättä se yhteislaulu oli eeppistä.

Täysin turhana infona: mulla on periaate olla muokkaamatta kuvia, mutta nyt erehdyin tekemään niin ja toki se muokatuin kuva on kivoimman näköinen. Mua on manipuloitu!
Jos fanityttöily oli överiä jo ennen keikkaa, niin ette uskokaan millä tasolla se oli keikan jälkeen. Ei sinänsä huono päätös keikka/festarikesälle.