11.3.2017

Dancing underneath the skies of lust

Yhdistetään kolme suosikkiasiaa...

Poets of the Fall @ Gong, Turku 3.3.2017

Nostalgiabändi, lempparivenue ja valokuvaus. Melko hyvä resepti onnistuneeseen keikkailtaan.


Poets of the Fall on mulle yksi niistä bändeistä, jotka lurkkivat taustalla vuosi toisensa jälkeen. Voi mennä helposti viisikin vuotta, kun en melkein edes muista, että joku bändi on olemassa. Sitten tapahtuu jotain jännittävää. Joku mainitsee bändin, kuulee biisin radiossa, ilmoitetaan keikka omalle olohuonevenuelle. Tässä tapauksessa kyseessä oli viimeisenä mainittu vaihtoehto.


Jostain mystisestä syystä päädyn useimmiten bloggaamaan näistä vähän nostalgisemmista keikkahommista, mutta haitanneeko tuo? Ehkä mun on vaan helpompi kirjoittaa, kun on muutakin sanottavaa pelkän keikkaraportoinnin lisäksi. Ja paljon mieluummin jaan kunnollisia kuvia luuriräpsyjen sijaan. Kamera on keikoilla nykyään hyvin harvoin mukana, kun mieluummin katson keikan oikeasti enkä linssin läpi. Klubin vaihtuessa Gongiksi myös kuvauspolitiikka muuttui ja ilman lupia ei saa kuvata. Roudaushommien seurauksena oon toki siinä asemassa, että saan kuvausluvat ilman ongelmia, mutta useimmiten oon fiilistelemässä livemusaa ilman ylimääräisiä härpäkkeitä, joista täytyy huolehtia.
Kuvausta ajatellen Gong ei oo ehkä ideaalein paikka, koska talon omat valot on vähän ehkä ei niin hyvät. PotF roudasi omat valot mukanaan ja hyvät valot olivatkin. Kuvaaja kiitti, yleisö kiitti. Näytti ihan mahtavalta, kuten toivottavasti joistakin kuvista huomaa.


Palataan kuitenkin takaisin nostalgiaosioon, kun vähän eksyin aiheesta kuvauksen puolelle.
Gong julkaisi PotF-keikan ja minä innostuin. Kuten aiemmin mainitsin, kyseessä on yksi niitä bändejä, jotka unohtuu helposti. En tiedä miksi, mutta näin vaan käy. Kaikki muistaa, kuinka iso hitti Lift oli? Nuori minä diggaili hillitysti jo niihin aikoihin, kun kaikki mitä soitettiin paljon radiossa oli siistiä. Mun isosisko diggaili vähän enemmän, etenkin Carnival of Rustin aikoihin, ja levyt oli aika kovassa soitossa silloin. En tiedä, kuinka pahasti huijaan, kun sanon, että istuttiin tunteja siskon kanssa pelaamassa Sims ja kuunneltiin musaa. Kaksi ekaa levyä on kuitenkin uponneet lujaa mun päähän ja yhdistän ne aina siskooni ja siihen, et hengailtiin siskon huoneessa. Ikinä en omassa huoneessani PotFia kuunnellut. Hyvin harva bändi on tarttunut mulle siskon kautta, mutta ne tarttuivat sitten sitäkin lujempaa. PotF on just se bändi, mihin ei liity mitään negatiivista henkilökohtaisella tasolla. Nostalgiarakkaus on hieno asia.


Otin viimeisimmän Clearview -levyn tehokuunteluun ja muistin, kuinka paljon pidän Markon äänestä. Ja biiseistä. Revolution Rouletten jälkeen kuuntelu jäi lähes kokonaan ja nyt olikin vihdoin aika tehdä paluu, ja oon todella iloinen, että löysin PotFin uudestaan.


Keikassa oli kaksi miinusta. Se, että töiden vuoksi sisko ei päässyt mun seuraksi ja se, kun keikka alkoi mun suosikkibiisillä viimeisimmältä levyltä. Shadow Play soi ja multa jäi sen kunnollinen fiilistely ja rakastaminen hyvin vajaaksi, kun olin enemmän tai vähemmän jumissa lavan ja aidan välissä. Mainitaan nyt vielä semimiinuksena se, että olin kameran kanssa liikkeellä ja meni keikka sen vuoksi hieman ohi. Harmittaa, mutta tilanne ehkä korjaantuu uusintakierroksella Tampereella.


Mulla ei ole tarkkaa kuvaa settilistasta, koska kamera, mutta oli melko jännää, että vain yksi biisi oli mulle outo. Pari levyä on jäänyt lähes kokonaan kuuntelematta, tehokuuntelussa kävin kaikki läpi, mutta just niiltä levyiltä ei mitään setissä pahemmin ollutkaan.
Edellisen kerran näin PotFin livenä muistaakseni 2012. Silloin setissä oli joku ihan hämärä versio Carnival of Rustista. Onneksi nykyään on palattu alkuperäisempään versioon ja voi sitä riemua. Myönnän, CoR on ehkä mun ikuinen suosikkibiisi, ja levy, eikä varmaan sen takia yllätä, että kyseinen biisi oli ehdottomasti keikan kohokohtia. Myös otsikoksi päässyt lyriikanpätkä on mainittava erikseen, sillä se on yksi mun lemppareista. Se on taas yksi niistä asioista, jotka vaan viehättää, kuulostaa kauniilta ja ajatus on jotenkin ihanan kiehtova. Uskon, että tiedätte mitä tarkoitan.
 On niitä biisejä, joissa on joku ihan supermahtava nostatus kertsiin. War on yks niistä ja jestas, se jos joku toimi livenä!
Ykköslevyn biisit saivat hymyilemään nostalgia-arvollaan. Lift on mainittava erikseen ihan puhtaasti sen takia, että biisiin johtava nostatus oli ihan mieletön. Pistetään porukka hyppimään ja taputtamaan ja sit boom! Lift. Everything Fades tuli ehkä vähän puskista setissä, mutta en valita. Keikkaseurana toiminut E sai hyvät naurut mun reaktiosta, useampaan kertaan keikan aikana.
Clearview oli vahvasti edustettuna setissä ja kyllähän ne uudetkin livenä toimivat. Setin vikaksi biisiksi valittu Children of the Sun jätti jotenkin ihanan kevyen fiiliksen.


Livekunto on kyllä ihan omaa luokkaansa. Bändi kuulosti ja näytti hyvältä. Lavalla näytti olevan mainio meininki ja niin oli myös yleisössä. Yhteislaulu oli kohdillaan, kädet korkealla ilmassa. Mulla oli fiilis, että olin Gongin kokoisessa iloisessa kuplassa. 


Livemusiikki on aina ollut yksi mun suurimpia rakkauksia ja tää keikka oli ihan mieletön muistutus siitä. Kuten myös siitä, kuinka jotain voi rakastaa taustalla hyvin lujaa eikä itse oikeastaan edes tajua sitä. 



22.5.2016

Kuvahommia

Long time no see... or whatever. Hiljaista on ollut blogi(e)n puolella. Johtunut pitkälti töistä ja muun elämän sotkuista. Lisänä myös se, että keikkahommia ei oo ollut ihan hirvittävän paljoa. Sen seurauksena ei myöskään luuriräpsyjä ihmeellisempiä kuvia ja kovasti haluan pitää kuvien tason täällä edes jotenkin hyvänä.

Oon aina kuvaillut harrastuspohjalta ja siihen se tulee jäämäänkin. Välillä on kuitenkin ihan hauskaa leikkiä ja tehdä kuvauskeikkoja muutenkin kuin vain omaksi iloksi. Pari kertaa Musicalypselta on kysytty, jos pääsisin kuvaamaan ja sittenhän sitä on juostu leikkimään.

Viimeisimpänä kävin kuvaamassa Entwinea ja Arionia Virgin Oil co.ssa Helsingissä. Valohommat Arionin aikaan ei todellakaan olleet kuvaajalle otolliset, etulava kun oli suurimman osan ajasta pimeänä. Entwinen aikaan taas valot olivat kohdillaan. 

Kuvagalleria löytyy täältä.



Eka kuvauskeikka Musicalypselle oli joulukuussa Pakkahuoneella, kun Turisas, Eluveitie ja Barren Earth valtasivat lavan. Barren Earth meni puhtaasti harjoittelun piikkiin ja onneksi hommat lopulta sujuivat. Pakkis on aina ollut yksi mun suosikkivenueista ja sitä se on myös kuvaamisen osalta.

Kuvagalleria löytyy täältä.
 



31.8.2015

Sparks will fly

Ei tää blogin henkiinherätys mennyt ihan niin putkeen kuin oli tarkoitus. Motivaatio kirjoittamiseen oli hukassa, joten kesän keikat ja festarit jäi rapsaamatta, vaikka oli tarkoitus niin tehdä. Ehkäpä tässä vielä tulee käytyä festarihommat läpi yhtenä postauksena. Toki postaamattomuuteen on vaikuttanut se, että kaikki mun kuvat kesältä on luuriräpsyjä, joten laatu vähän itkettää. Nyt kuitenkin aloitetaan syksyn klubikausi. Ja isosti!

HIM @ Klubi, Turku 17.8.2015

HIM oli mulle teini-iässä iso juttu. Kun Dark Light julkaistiin 2005, musa iski lujaa, vaikka olin aiemminkin jo jotain biisejä diggaillut. Nyt 10 vuoden jälkeen pääsin vihdoin näkemään HIMin livenä ja vieläpä vähän harvinaisemmassa klubiympäristössä. Kun nää klubikeikat, etenkin Turun, julkaistiin saatoin hihkua typerästi, koska VIHDOIN! 


Viimevuosina oon kuunnellut HIMiä ihan satunnaisesti. Screamworksia fiilistelin vähän enemmänkin, mutta jotenkin kaikki muu jyräsi tän bändin yli. Tykkään edelleen ihan hillittömästi Ville Valon soundista, mutta musatyyli jotenkin ei enää nappaa niin paljoa. Tai siis niinhän sitä luuli ennen keikkaa. Jos miettii monia muita bändejä, mitä oon aikanaan (ja edelleen) fanittanut, HIM ei kuitenkaan ollut mulle sellanen, että piti tietää kaikesta kaikki. Tykkäsin musasta enkä siihen aikaan ollut ees vielä järjetön fanityttö.


Ennen keikkaa ei ees tullut tehokuunneltua HIMiä, mikä hämmensi. Yleensä tulee just fiilisteltyä etukäteen. Tällä kertaa se fiilistely tapahtuikin sit roudaushommissa, kun bändi saapui paikalle ja tuli se legendaarinen OMGVilleValokävelijustmunohimitäapuaäääää -olo. Yritä siinä sit tajuta, että miten sun pitäis kantaa painavia asioita portaita ylös. Jep. 


Alkukeikka meni multa semisti ohi, kun ekat kolme biisiä yritin osata valokuvata ja juoksentelin ympäri Klubia mysteerireittejä pitkin, että pääsin kuvaamaan eri paikoista. Fun times. Omaksi harmiksi kuvat ei onnistuneet ihan niin hyvin kuin oisin halunnut, mutta harjoittelemalla oppii. Kaikki propsit oikeesti keikkakuvaajille, that's some serious stuff going on. Kolme biisiä aikaa saada superkivoja kuvia. On nää sentään luuriräpsyjä kivempia. Ja harvemmin tulee kuvattua ns. kuvauslupien kanssa. Nää mun kuvat ovat siis virallisesti myös Turun Klubin käytössä. 


Yllättävän hyvin biisit muistuivat mieleen, kun niitä kuuli ja kyllä, Villen ääni vaikutti muhun ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Hymyilytti siis kovasti.


Flashbackeja teinivuosille, hämmentävän paljon lyriikoita muistissa, kylmiä väreitä. Fiilikset tuli käytyä laidasta laitaan. 


Pitää kuitenkin todeta, että jotenkin odotin livemeinigistä vähän erilaista. Toki Villen karismalla pärjää pitkälle, mutta herra laulajan liikkumattomuus ja eleettömyys hämmensi. Odotin jotain isompaa. Muu bändi oli kyllä fiiliksissä ja mukana, mutta Ville lähinnä pönötti. En ymmärrä. 


Setin kohokohtia mulle olivat Killing Loneliness, Heartkiller, Wings of a Butterfly, Wicked Game (OMG), Sacrament, Join me ja Funeral of Hearts (itketti ja nauratti samaan aikaan). Eritysesti pitää vielä kuitenkin mainita encoressa ihan vikana vedetty Rebel Yell. Oon kuullut ihan järjettömän määrän covervetoja kyseisestä biisistä ja nyt kyllä pitää sanoa, että tää oli henkilökohtainen lemppari. Ville käytti ääntään ihan eri tavalla kuin yleensä ja en ees tajua, törkeen siistiä! Lisää scream-Villeä, kiitos! 

Teini-ikäinen minä kiljui riemusta, nykyminä hymyili iloisesti. Jäi superkiva fiilis, kun pääsi vihdoin keikalle. Syksyn klubikausi tuli siis avattua varsin onnistuneesti.

Tähän loppuun vielä kysymys. Kiinnostaisko teitä myös lukea roudaushommista näiden rapsojen lisäksi? 


4.6.2015

Nostalgiahommia

Jo vuosi takaperin mun piti herättää Snowfall henkiin. Kuten ehkä huomasitte, ei tapahtunut. Nyt se kuitenkin tapahtuu, kun pitkästä aikaa nappasin kameran mukaan keikalle. Tällä kertaa tulee isommin kuvia kuin tekstiä, mutta haitanneeko tuo.

Kuten ootte ehkä joskus huomanneet, mun musamaku ei rajoitu pelkästään raskaaseen musaan. Kevyempiä juttuja tulee kuunneltua kausittaisesti ja keikoilla käyn, jos sopivasti kivoja armaalle Klubille osuu. Tällä kertaa tuli lähdettyä fiilistelemään pitkälti nostalgian pohjalta.

Anssi Kela @ Klubi, Turku 28.5.2015

Aikanaan, kun Nummela julkaistiin se oli kova juttu kavereiden keskuudessa. Ja aika hyvin varmaan vieläkin osaan biisejä ulkoa. Omani nauhoitin kaverin cd:ltä kasetille. Ikää oli 9 vuotta. Nummelan jälkeistäkin levyä tuli sitten kuunneltua, ei kuitenkaan samalla innolla. 


Toukokuussa julkaistu levy kantaa nimeä Nostalgiaa. Tyylillisesti (livevetojen ja parin lehtijutun perusteella) se on överiä kasarihömppää. Toimii muuten aika loistavasti! Vaikka itse näin ysärilapsena uuden levyn tyyli ei oo mulle nostalgista, Anssi Kela artistina on. 


Näin Kelan edellisen, ja ensimmäisen, kerran livenä 5 vuotta sitten. Tykkäsin silloin, vaikka joistakin biiseistä tehdyt sovitukset olivat omaan korvaan vähän kummallisia. Tällä kertaa kuitenkin mentiin kunnollisella rokkikeikalla. 


Keikan aloittanut Tanssilattialla on juurikin sitä kasaria ja lyriikka nauratti aika huolella. Kitaraton Anssi Kela on jännittävä näky. 


Ja hei, tuulikoneita! Niiden kanssa ei voi mennä vikaan.


Keikan kohokohtia mulle olivat juurikin Nummelan ja uuden levyn biisit. Tokihan myös 1972 on kaikessa ööö raivostuttavassa simppeliydessään ihan toimiva. 


Fiilis oli varsin mainio alusta loppuun ainakin noin niinkuin kameran läpi kun keikkaa pitkälti seurasi.  Spiikit oli hauskoja ja osuvia. Kivaa ja helppoa musaa kaikinpuolin. Kelan ääni miellyttää omaa korvaa ja toki arvostan herraa suuresti muusikkona ja sanataiteilijana. 


Jos osutte vaikkapa samoille festareille, käykää kurkkaamassa Kelan livemeininki. Toimi meinaan ainakin klubiolosuhteissa varsin mainiosti.



Mainitaan nyt vielä tähän loppuun kuvajutuista. Viimeiset 2 vuotta oon kulkenut keikoilla ja muutenkin ilman kameraa eikä kuvaaminen oo muutenkaan maistunut. Nyt kuitenkin hengailukeikan varjolla nappasin sen mukaan. Ja voi että, oli ihan mielettömän kivaa pitkästä aikaa! Ehkä mä vielä joskus opin uudestaan. 


Nyt kun eka postaus on vihdoin naputeltu, on aika miettiä, että mitäs tänne nyt sit tuleekaan. Keikkarapsoja, levyarvioita, roudaushommia ehkä… Kertokaa, mitä TE haluaisitte täällä lukea ja nähdä? 

26.4.2014

Hei tyypit!

Kuulkaas, pitkästä aikaa täälläkin puolella jotain juttelua. Vaikka Jatkobaarin puolella kivaa onkin, mulla on ehkä vähän ikävä vanhaa ja rakasta Snowfallia. Koitetaas herätellä tätäkin henkiin. Edelleen jatketaan kyllä pitkälti musan parissa, mutta voipi olla, että laajennan täällä myös muun kulttuurin parissa. Katsellaan, mitä tapahtuu. Ehkä tässä jaksais taas kantaa kameraa mukaan keikoille.
Varmaan jonkinlaisia levy- ja biisijorinoita tulee kirjoiteltua. Katsotaan, mitä tapahtuu. Mut hei, jee, hämärää lumisadetta taas luvassa! :)

10.12.2012

ttu taas...

Nopeuttaakseni rästirapsoja, harrastan Jatkobaarin hyväksikäyttöä. Sissimon on rapsaillut mua ahkerammin, joten linkkailen teille joitakin rapsoja. Omia kuviani tulee tänne, jos niitä kyseisestä keikasta sattuu olemaan. Paremmat kuvat löytyvät lähes poikkeuksetta Jatkobaarista.

Amorphis @ Logomo, Turku 27.4.2012
Amorphiksen konserttisalikiertue oli upea. Harmittaa edelleen vietävästi, kun piti lähteä kesken pois.

Lue rapsa täältä!


Kävimme myös roudaamassa, ensimmäistä kertaa Logomossa, ja roudausrapsan voitte lukea täältä.


Vieraileva multitalentti Sakari Kukko


2.12.2012

Trauma


Stam1na @ Bar Hovi, Rauma 20.4.2012

Stam1nalla mentiin taas kerran, mutta tällä kertaa fiilis ei ollut paras mahdollinen ennen keikan alkua. Väsytti, pää ei toiminut ja vitutus oli todellisuutta. Eli odotukset keikan suhteen ei olleet todellakaan mitenkään päin kovinkaan korkealla. Ja kun lähtö viivästyi ikävästi, niin porukkaa oli älyttömät määrät kattoon asti. Hirvittävän kiva. Toisaalta se yleisömäärä oli vain positiivinen asia, vaikka perinteinen eturivi menetettiinkin nopeammille otuksille. 


Keikan alkamista ei tarvinnutkaan odottaa kauaa ja sehän sitten muuten lähti kerrasta. Helvetin lujaa. Ihmismassa liikkui kokonaisuudessaan vähintään puoli metriä eteenpäin ja siinä samalla ilmeisesti lähti myös lavamonitorit liikkeelle. Hupsista. Jo alkuun tiesi, että tästä ei voi seurata mitään muuta kuin äärimmäisen kova keikka. Ja sitähän se oli. Parin ekan biisin aikana seilasin normaalia väkivaltaisemman ja humalaisemman pitin läpi seinän vierustalle, mikä oli kyllä erittäinkin hyvä ratkaisu. 
Jokainen tosin tietää, että keskellä yleisömassaa olessa osaa olla varuillaan ja valmiina ottamaan iskuja jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Väljemmillä vesillä ja reunassa taas pystyy seisoskelemaan ja fiilistelemään fyysisesti rennommin. Toisaalta siinä on huonotkin puolet. Stam1naa ei voi yksinkertaisesti seurata perinteisellä rokkipoliisityylillä. Tai voi, mutta siinä ei osaa olla varuillaan. Itse tein sen virheen ja lentelin sitten muutamaan kertaan erinäisiä laatikoita päin, kun ihmisiä tuli päälle vähän turhankin tiheään tahtiin. Mutta melkeinpä voisin sanoa, että isoin virhe oli vetää jalkaan tennarit maihareiden sijasta. Se ei todellakaan tunne mukavalta, kun karkeasti arvioituna 150 kiloinen hevidiggari loikkaa varpaille. Siinä sitten loikittiin yhdellä koivella hetki ja pidäteltiin kivusta johtuvia kyyneleitä. Loppukeikka menikin puolittain jo murjottua pikkuvarvasta varjellessa ja se ehkä hieman laski omaa fiilistä.


Heti keikan alkuvaiheilla lavalta kuultiin kehotusta lievälle rauhoittumiselle, sillä eturivi oli suurimmilta osin lavalla. Ja kyllähän bändi totesi, että meininki oli kuin alkuaikoina. Meininki oli ihan järjetön.

Hovin lava on melkoisen matala, joten eihän sieltä nurkasta mitenkään kehuttavasti nähnyt, mutta onneksi musiikki on pääasia eikä se, että näkee jotain. Se on sellainen kiva bonus. 
Tämän seurauksena kuviakaan ei tullut räpsittyä kuin pari ja nekin vähän sinne päin.

En nyt jaksa muistaa, että kuinka paljon tästä aiheesta on tullut selitettyä, mutta selitän nyt ehkä vähän lisää. Yksi Stam1nan parhaita puolia on ehdottomasti se, että setti vaihtuu joka keikalle. Yksikään keikka ei oo samanlainen eikä siihen liveen sitten oikeastaan voi kyllästyä. Biisejä on vaihtelevasti kaikilta levyiltä, vaikka tokihan uusin on aina eniten esillä. Hovin setin kohokohtana oli ehdottomasti Muuri, joka on yksi omia lemppareita. Nocebolta lemppariksi on noussut Puolikas Ihminen ja sekin on mitä mainioin livenä. 

Keikan jälkeen fiilis oli aivan toista, kuin ennen keikkaa. Hymy oli eksynyt huulille, vaikka varvasta särkikin. Pää oli kokenut sen kaivatun nollautumisen ja lopputuloksena saatiin fiilis, joka oli oikein jees. Stam1na onnistuu aina!