22.12.2011

Spinefarm 20v

 Ensiferum, Metsatöll, Kiuas & Crimfall @ Nosturi, Helsinki 14.10.11
Spinen synttärikekkerit, joissa ei ollut tietoakaan synttäreistä. Mr. Lindroos yhessä spiikissään sivusi aihetta, mutta siinä se. Ja näin heti alkuun pahoittelen kuvien puuttumista. Laatu on säälittävä ja kuvani pyörivät A:n macin sisuksissa.

Crimfall oli mulle uusi tuttavuus, olisinko yhden biisin kuullut ennen keikkaa. Mutta kaikenkaikkiaan erittäin positiivinen ja vaikuttava esiintyminen koko bändiltä. Kauniinpaa sukupuolta edustava laulaja oli kerta kaikkiaan upea. Ääni toi kehiin tosi jännää kansanmusiikkifiilistä tyylillä Värttinä. Tutustumisen arvoista, oon vaan liian laiska.

Kiuas oli isoin syy Helsinkiin lähtemiselle, vaikka Iljaa ei enää bändissä olekaan. Fiilis oli loistava ja keikasta saikin huomattavasti enemmän irti, kun oli tutustunut materiaaliin laajemminkin kuin vain kahden levyn osalta. Asim on vokalistina mahtava, mutta lavameininki vaatii kyllä vielä tottumista. Ja suomikin alkaa taittua pikkuhiljaa. Black Winged Goddes on ehdottomia lempparibiisejä, joten sen liveveto oli erittäin iloinen asia. Vähemmän iloinen taas oli se, että Of Lust, Love and Human nature jäi tavallaan vajaaksi alun pornohönkäilyjen puuttumisen takia. Kaikkea ei kuitenkaan aina voi saada, mikä on sinänsä ikävää.
Myös soittojärjestys oli mielestäni väärä, koska Kiuas nyt on loistava.

Virolainen Metsatöll oli jännittävä. Vironkielistä folkkirässiä, wut? Oli miten oli, bändin hienoin asia on monitoimisienisti. Tai siis virallisesti herra lienee pillipiipari-kanteleen soittaja. Ihan toimiva setti, vaikka koko ajan naurattikin luvattoman paljon.

Pääesiintyjänä toiminut Ensiferum veti odotetun hyvin. Enskan kolmesti aiemmin nähneenä vasta tämä keikka meni kunnolla mukana fiilistellessä, kun syksyllä tuli tutustuttua bändiin paremmin. Hinkan lavameininki on aina yhtä piristävää ja Lindroosin laulu on melkoista hunajaa korville.
Ikävä kyllä mulle tuli järkyttävä olo heti alkukeikasta ja muutama biisi meni lähes ohi, kun yritti pysyä tolpillaan. Selvisin kuitenkin ja pääsin taas mukaan. Koko kekkereiden kohokohta oli ehdottomasti Victory Song! Ihan mieletön livenä ja kyseessähän oli taas tää legendaarinen ekan biisin tunneside. 
Enskan soittoajan loppuessa, mutta encoren ollessa vielä kesken järjestyksenvalvojat kävivät vetämässä verhot lavan eteen. Mutta kappas, bändi jatkoi vaan soittamista. Oikea asenne, biisi vedetään loppu, vaikka sitten verhojen takana.

Olin tuolloin ensimmäistä kertaa Nosturissa, joka on kyllä keikkamestana toimiva. Käytännöt vaan ovat semisti perseestä. Ja kun siellä keikkasalissa on aivan helvetillisen kylmä, meinaa jäätyä vaikka olisi huppari päällä. Sijaintinsa puolesta Nosturi on myös hitusen kinkkinen, onneksi mulla oli turistiopas viemässä oikeaan paikkaan.

Tämän postauksen teille tarjosi VR:n junaverkko välillä Turku - Tampere.

13.12.2011

I need this feeling to last

Poisonblack @ Klubi, Turku 8.10.11
Edellisen keikan jälkeinen kooma oli eeppinen ja onneksi saatiinkin lopulta kyyti Raumalta Turkuun. Bussilla matkustus ois luultavasti ajanut vain valtavaan epätoivoon.
Väliaikapysähdys huoltsikalle oli äärimmäisen jännittävä, kun ulkona näkyi tuttuja herroja, joista mainittakoon nyt vaikkapa Ville Laihiala sekä roudari-Reiska. Jostain kumman syystä (joka kyllä tiedetään) Ville lähinnä hajosi meille, kun tunnisti meidät edelliseltä illalta.
Tähän väliin lienee hyvä kertoa, että varautukaa hillittömään fanitytötykseen, jos koskaan törmäätte suihkunraikkaaseen ja hyvin nukkuneeseen Villeen. En varmaan koskaan ennen ollut nähnyt Villeä niin kuolattavana xD

Turkukotiin päästyämme juostiin suoraan nukkumaan pariksi tunniksi ja sitten vaan uutta keikkafiilistä kehiin. Askarreltiin hyvinkin tyylikkäitä asioita sedille ja saimme vahvistusta keikkakokoonpanoon, kun Taru liittyi seuraan.


Köyhän opiskelijan, jonka rahat menee keikkoihin koulun sijasta, anorektinen lompakko kiitti syvästi, kun nimi löytyi vieraslistalta, kiitos Marcon.
Keikkan odottelu suoritettiin eturivissä jäätävän fanityttöhihkumisen merkeissä eikä mistään taaskaan tullut mitään.
Vaikka tavallaan samaisen keikan näki edellisenä iltana, niin fiilis oli siltikin äärimmäisen korkealla, sitä ei voi kieltää. Setti oli täsmälleen sama ja reaktiot olivat lähinnä toisintoa edelliseltä illalta, mitä nyt Love Infernalin aikana tuli käyttäydyttyä paremmin, kun serkku oli mukana keikkaseurana xD.
Scars pisti taas kyynelehtimään, en taida päästä siitä enää ikinä eroon.



Keikan jälkeen tuli taas häiriköityä setiä erinäisen lahjomisen merkeissä. (Basso-)Antti ja Miku (tunnetaan myös Paita-Ullana) saivat todistusaineistoa edellisillan rantakekkereistä, mutta Marco vei voiton. Kuten Raumapostauksessa sanoin, kirja yhtäreistä = ikuiset vipit. Arvatkaa vaan kahdesti tehtiinkö se läpällä?

Jostain syystä Marco hajosi aivan totaalisesti, mutta arvosti kyllä tuotosta ja totesi, että lupaus on pidettävä.
Kuvat, paitsi viimeinen, lainattu taaskin Assilta.

Ehkä päätätyhjentävin, ja failein, viikonloppu koko vuonna. Sinänsä ihan jees :D
Tätä, ja edellistä, kirjoittaessa kirosin taas niin paljon... Opettele rapsaamaan ajoissa, niin muistatkin vielä jotain keikoista.

11.12.2011

Ikurin turnipsi ja hiuskiistelyä

Poisonblack @ Bar Hovi, Rauma 7.10.11
Yllättävää, minä Poisonblackin keikalla... Joka tapauksessa, astetta randomimpi keikkakaupunki, ainakin omasta mielestä. Ennen en käynyt oikeestaan Tampereen ulkopuolella keikoilla, festareita lukuunottamatta, mutta nykyään tulee pyörittyä ties missä. Ja Poisonblack on yksi niistä harvoista bändeistä, joiden perässä voisi kiertää vaikka koko rundin, jos budjetti vaan sallisi. Toisaalta taas Rauma on luonteva paikka lähteä keikalle, sillä jostain syystä hengaan siellä useammin, kuin kotona Ylöjärvellä.


Kun pääsimme Bar Hoviin, paikalla oli vaan kourallinen ihmisiä ja eka ajatus oli et voi vittu, hyvin lähti ilta, kun ei oo ihmisiä. Lopulta porukkaa kuitenkin tuli reippaastikin paikalle.
Keikka oli taas äärimmäisen jees, siitä ei pääse mihinkään. Setti oli itsessään myös puhdasta mahtavuutta.  Love Infernalista oon muistaakseni joskus maininnut jotain siihen suuntaan, että helvetin toimiva livebiisi. Puhdasta pornoahan se on, mutta pikkuvikoja. Toimii. Lähti ehkä vähän käsistä oma toiminta, kun fiilis vei mukanaan, mutta hauskaa se silti oli. Raivotar oli uus juttu setissä ja sulin sille aivan täysin. En ollut ennen kuullut sitä livenä, joten se vaan paransi kokemusta.
Harvemmin tulee herkisteltyä pahasti millekään biisille, vaikka merkitys itselle oiskin suuri. Tällä kertaa kuitenkin Scars veti pidemmän korren. Koko biisi meni kyynelehtiessä, kun lyriikka iski niinkin lujaa. Muuten oisin varmaan pysynytkin kasassa, mutta keikkaseuran tärkeys veti ehkä liiankin herkäksi.
Hetkellisen itsensäkasailun pystyin nauttimaan keikasta taas normaalisti ja antautumaan sille ihanalle, päätä tyhjentävälle tunteella.
Edellisessä PB-rapsassa selitin Leiviskän Antista, joka tuli alkukeväästä mukaan kokoonpanoon. Kun edellisestä keikasta oli kulunut kuitenkin muutama kuukausi, huomasi selvästi kuinka paljon paremmin Antti sopi porukkaan.

Keikan jälkeen tuli törmäiltyä setiin, erityisesti Marcoon ja naureskeltiin sille, kuinka paljon yhteiskuvia onkaan kertynyt. Lopputulos oli yksi kuva lisää ja toteamus: "jos teet mulle niistä kirjan niin saat ikuiset vipit meidän keikoille."
Hetkellisen ulkoilun aikana saimme kuulla Leiviskän bändihistorian ja kävi kutsu bäkkärille paitamyyjän toimesta.


Jatkot venähtivät äärimmäisen pahasti, ja takaisin majapaikkaan päädyttiin vasta yhdeksältä aamulla. Hupsista. Mutta minkä sille voi, jos on liian hauskaa ja pojat pyytävät mukaan aamupalalle.
Jos nyt jotain negatiivista pitää keksiä, niin oma PB-huppari katosi jatkojen aikana. Surullista sinänsä.

Ja tälläkin kertaa kuvat on lainattu Assilta, paitsi Beach-kuva.


28.11.2011

"Näkyykö siellä ketään?"

Elokuu meni täysin keikattomissa olosuhteissa ja melkein kävi samoin syyskuulle. Kesän jälkeen oli hitusen pidempi keikkatauko, mikä oli toisaalta ihan virkistävääkin.

Timo Kotipelto duo @ Amarillo, Tampere 23.9.2011
Suuntasimme A:n kanssa kohti Tamperetta perjantai-iltana suunnitelmana mennä Amarilloon syömään ja siten jäädä samalla keikalle. Mutta hupsis, tässä vaiheessa meni jo vikaan, sillä Amarillon omat päätökset olivat sitä mieltä, että ravintola on k18 yhdeksästä eteenpäin. Hiphei.
Lähinnä A:n pakottamana suuntasin yksinäni ravintolaan odottelemaan keikkaa. Sinänsä kyllä kannatti, sillä edellisestä Kotis -keikasta oli kulunut jo reippaasti aikaa.
Akustiset versiot vanhoista hevibiiseistä, Straton ja Kotiksen omasta tuotannosta ovat oikeasti aika toimivia. Eikä kitaraa soittava Jani Liimatainen pahenna tilannetta yhtään taustalauluinensa.
Kuvia keikalta ei ole, koska valot. Mukava tapa viettää perjantai-iltaa.

Rock & Roll Sensation @ Apollo, Rauma 24.9.2011
Lauantaiaamuna hyppäsimme Raumalle suuntaavaan bussiin ja kooma oli eeppinen.
Kooma jatkui koko päivän Raumalla hengaillessa ja oli pakko nukkua puolisen tuntia ennen keikkaa, että jaksoi edes lähteä.
Apollohan on lauantaisin k22, mutta suhteilla pääsee vaikka ikä ei aina ihan riittäisikään.
Surullista mutta totta, periaatteessa oltiin A:n kanssa ainoat, jotka olivat oikeasti tulleet RRS:n keikalle ja ymmärtääkseni bändi soitti lähinnä sen takia, että meidät liian nuoret oli järjestetty keikalle. Vaikka yleisöä ei ollut paljon ollenkaan, meillä oli ainakin hauskaa ja niin kyllä laulajan virkaa hoitavalla Pekallakin, lähinnä ehkä meidän kustannuksella. Molemminpuolista lollausta koko keikka.
Kaikenkaikkiaan meillä oli oikein hauskaa, vaikka kooma olikin todellisuutta. Pekka on niin omassa elementissään, kun pääsee vetämään kasariheviä, joten kyllähän se tunne tarttui itseenkin.
Tarkoituksena oli käydä jututtamassa Pekkaa heti keikan loputtua, mutta hupsis, Pekka tulikin jututtamaan meitä. Ylisosiaaliset muusikkosedät on kieltämättä melko vastustamattomia. Setä kiitteli kovasti, että oltiin keikalla, tuotiin kuulemma bileet Apolloon. Myöhemmin samaa sanoivat muutkin bändiläiset.
Coverkeikat osaa olla piristäviä.
Kuvat lainattu Assilta, joka toimi keikkaseurana.

12.11.2011

OMNOMNOMNOM!

Tuhdimmat tahdit @ Nokia, 30.7.2011
Mainittakoon alkuun, että kyseessä oli legendaaristen Tapsan Tahtien varjofestarit, jotka järjestettiin muistaakseni nyt kolmatta kertaa. Muuten olisin jättänyt menemättä iloisesti, mutta kun esiintyjälistassa lukee Poisonblack, niin siinä vaiheessa ei paljoa pohdita, että lähdenkö, vaikka kuolinkin edellisen yön töissä.
Pari postausta takaperin mainitsin, että seuraava keikkareissu serkun kanssa päätettiin, niin tässähän se nyt tulikin ilmi. Jostain syystä mun on aina ollut hitusen hankalaa löytää seuraa PB:n keikoille, mutta senarifanina Taru ei kauaa jahkaillut lupautuessaan seuraksi.

Ekana soittanut Doom Unit oli äärettömän tylsä. Keikka menikin lähinnä lonkeroa juodessa ja turhia jutellessa. Ehkä juuri tämän takia en oikeastaan edes osaa sanoa keikasta mitään. Vähäisen yleisön toilailua oli tosin hauska seurata. Surullista oli se, että edes Killing Time ei herättänyt jengissä oikeastaan mitään fiilistä. Eipä tarvitse uudestaan näitä suunnata katsomaan.

Doom Unitin jälkeen karattiin ulos alueelta, kun rannekkeella pääsisi kätevästi takaisin alueelle. Törmäsimme ulkopuolella kuuntelevaan kaveriini ja päädyimme tappamaan aikaan tien toisella puolella olevalle K Supermarketin parkkipaikalle. Istuskelimme yhden bändin ajan parkkiksella leikkimässä kameran kanssa ja syömässä jäätelöä; perus festarimeininki.

Takaisin alueelle hiippailimme sopivasti ennen Blaken aloittamista. Ja kannattikin ehtiä, ekasta biisistä lähtien kyllä toimi varsin kivasti. Ei ehkä kovin mieleenjäävästi, mutta niin hyvin, että voisin eksyä uudestaankin kuuntelemaan herroja. Laulajasetä oli pelottava!
Ja keikan loputtua uskalsimme vihdoin navigoitua sinne perinteiseksi muodostuneeseen eturiviin, aivan keskelle. Ei näin.

Voi sitä fanitytön ennakkotärinää, kun odoteltiin PB:tä lavalle. Tarua lähinnä nauratti allekirjoittaneen käytös ja ankara tekstarivertaistukitoiminta oli käynnissä.

Edellisestä PB -keikasta ehti kulua lähes vuosi, kun Englannin reissuni takia kevään pari keikkaa jäivät väliin. Se lisäsi odotusta entisestään eikä keväällä julkaistu Drive -lättykään mitenkään haitannut. Odotin lähinnä innoissani, että pääsen kuulemaan noita uusia biisejä livenä.

Setissä Drive olikin vahvasti edustettuna, missä taas oli hyvät ja huonot puolensa. Pari omaa lempparia oli uusien biisien takia pudotettu setistä. Oikeastaan jäin kaipaamaan vain Love Infernalia, mutta muuten setti kyllä maistui oikein hyvin.
Uusi kakkoskitaristi Antti Leiviskä hoiti duuninsa mainiosti ja ammattimaisesti. Ei mitään ongelmaa joukkoon sopeutumisen kanssa, mikä oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Antti toi hauskaa ADHD -meininkiä lavalle.

Taas mainittakoon se, että muistin Bear the Crossin olemassaolon taas, kun se livenä soitettiin. Miten niinkin hyvän biisin voi muka unohtaa? En tajua. Setistä vielä se, että lopun hittiputki oli parhautta! Rush, BtC ja Mercury Falling, omnomnom!
Sainkin keikan jälkeen kuulla kiipparisti Marco Sneckilta, että koskaanikinä yleisö ei oo ollut niin mahtavasti mukana kuin Mercuryn aikana. Kieltämättä se yhteislaulu oli eeppistä.


Jos fanityttöily oli överiä jo ennen keikkaa, niin ette uskokaan millä tasolla se oli keikan jälkeen. Ei sinänsä huono päätös keikka/festarikesälle.

26.10.2011

"25 minutes..."

Tuska Open Air @ Suvilahti, Helsinki 22. - 24.7.2011
Tuskaseikkailu alkoi lievästi epämääräisesti, kun matka Ylöjärveltä Helsinkiin tapahtui mystisesti Turun kautta. Tyylillemme uskollisina, minä ja keikkaseurana toiminut Assi, myöhästyimme kolmesta junasta, joten suunnitelmat menivät hitusen pieleen. Alkuperäinen tarkoitus oli heittää ensin kamat Espooseen serkkuni kämpälle, mutta aikataulun mentyä päin fasaanien valloittamaa metsää, päädyimme oikeastaan melko suoraan metroon, joka kuljetti meidät festarialueelle.
Itselleni tuo oli ensimmäinen kerta Tuskassa, enkä oikeastaan koe menettäneeni mitään. Fiiliksen puolesta Tuska ei oo mitenkään ihmeellinen ja Suvilahti oli asvalttihelvetti. Ei näin. Joka tapauksessa, bändien ja musiikinhan takia niskaverryttelyturnajaisiin lähdettiinkin.

Perjantaina kiinnostavia bändejä oli tasan yksi ja saavuimme paikalle vasta, kun Arch Enemy oli jo aloittanut. Oli äärimmäisen hauskaa, kun liekehdin ja kuolailin astetta rankemmin Angela Gossow'n takia. Vaikka AE ei kuulukaan omalle soittolistalle, paria biisiä lukuunottamatta, niin kunnioitus Angelaa kohtaan on aivan järjetön.
Loput päivästä menikin vaan hengaillessa ympäri festarialuetta ja promoillessa EMP:tä.
Jossain välissä löysimme tiemme myös Espoon metsiin, jossa majoituksemme sijaitsi. Tuntematon paikka, kipeät jalat ja tavarakasa.

Lauantaina taas katsomisen arvoisia esiintyjiä olikin jo huomattavasti enemmän, eikä järjettömältä fanityttöilyltä ja euforialta voinut välttyä. Tällä kertaa olimme ajoissa paikalla ja hiivimme ensimmäisenä katsomaan MyGrainia, jonka livemeininki vakuutti jo Nummessa. Hyvinhän se toimi tälläkin kertaa, erittäin jees fiiliksennostatusbändi. Lämmitti menoon oikein mukavasti.
Päälavan edustalla hivuttauduimme suoraan MyGrainin jälkeen, sillä sen oli valtaamassa Epica! Simone Simons ja Epican eeppinen meininki löysi tiensä nuoren metallistin soittolistalle ja sydämeen vuonna 2007 ja siitä lähtien odotus oli valtava. Sanonnan mukaan hyvää kannattaa odottaa, ja tätä hyvää todellakin kannatti! Käsittämättömän upeaa, lavaenergia ja setien hassuilu, Simone kokonaisuudessaan. Kylmät väreet iskivät, kun Quietus lähti. Ensimmäinen kuulemani Epica-biisi, joten voitte vaan kuvitella sen tunteen, varsinkin, kun kyseessä on edelleen yksi lempparibiiseistä. Omnomnom. Simonen ääni on jotain aivan käsittämättömän upeaa, varsinkin livenä. Etenkin matalat äänet (mm. Martyr of the free word) saavat kylmät väreet aikaan. Voi hyvä luoja. Typerä fanityttöhihkuminen oli todellisuutta ja euforian tunne sanoinkuvaamaton.

Tarotin keikka meni lähinnä fiilistellessä ja fanityttötäristessä edellistä. Kuopion sedät toki vetävät mainiosti, mutta eivät niinkään elämää suuremmin. Ihan kivoja biisejä joo, ja Marco on aina yhtä hauska ja ihana, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Surullista myöntää, mutta Tarot -keikkojen parasta antia ovat hölmöt välispiikit ja muut länkytykset.

 Epämääräisen hortoilun jälkeen vuorossa oli Wintersun, jota tuli kuunneltua joskus kauan sitten. Tyylinsä puolesta ei ehkä ominta makuani, mutta kyllä se vieläkin toimi. Sleeping Stars oli jotain käsittämättömän eeppistä. Tuo keikka tuli katsottua kauempaa ja sen jälkeen suoraan jonottamaan Epican meet & greetiin.

Meet & Greetin takia Blind Guardian jäi näkemättä, mikä sinänsä harmittaa hitusen. Onneksi sentään kuuli.
Fanityttötärinä oli kyllä jotain käsittämätöntä ja olin ylpeä itsestäni, että sain länkytettyä edes jotain Simonelle. Bändin sedät taas heittivät läppää sotamaaleista, jotka sattuivat kuulumaan päivän festariasuun ihan vain huvin vuoksi.

Koska mitäpä muuta festareilla tekisi kuin seuraisi keikkoja, suuntasimme katsomaan Ghostia, josta kumpikaan ei tiennyt yhtään mitään. Hämmennys oli suuri, kun lavalla pomppikin paavin kaapuun sonnustautunut naamiosetä. Sairaintahan oli se, että musiikillisesti Ghost toimi mainiosti, puvustus vain häiritsi liikaa.

Illan pääesiintyjää, Devin Townsendia, halusin mennä katsomaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Jos joku saa kirjoitettua levyllisen biisejä kahvikupin ryöstämisestä, niin voiko se olla huonoa? Kannatti kyllä jäädä katsomaan. Äärimmäisen hauska meininki lavalla ja biisitkin ihan kivoja, vaikka eivät mieleen erityisesti jääneetkään.

Sunnuntain soittojärjestys lähinnä itketti. Tosin mahtavat artistit eivät. Olimme paikalla taas ajoissa, sillä fanityttöily ja turha eturivissä venailu nyt on vaan niin kivaa. Parkkeerasimme itsemme siis EMP -lavan eteen heti alkuun ja siinä pysyttiinkin sitten paria pientä jaloittelua lukuunottamatta.
Norjalainen Kverlertak, joka on saanut älytöntä ylistystä osakseen, lämmitti lavan hyvin onnistuneesti. Meininki oli aivan mieletön, laulaja kiipeili ties missä ja uhmasi järjestystä crowd surfaamalla. Pelottava kokemus, kun herra loikkasi alas lavalta ja juoksi suoraan kohti. Vaikka bändiin en olekaan tutustunut yhtään sen paremmin, veikkaan, että näitä tulee käytyä katsomassa, jos samoille festareille sovitaan.

Kverlertakin jälkeen oli tehokasta taiteiluaikaa ja kaupasta anastetuilla jäätelölaatikoilla, tusseilla sekä kasvomaaleilla syntyi kolme lähes eeppistä kylttiä. Herättivät muuten semisti huomiota.
Edellisenä iltana Aliaksen jännäversiosta löydetty sanonta "Onnellisella miehellä ei ole paitaa" kääntyi englanniksi ja sai jenkkiläisen yrmyn nauramaan. Agnostic Front oli hauskaa moshmoshpitpitpit -musaa.

Mahdollisesti eniten kommentteja kerännyt kyltti löysi tiensä Amorphiksen yleisön sekaan ja sieltä screenille. Kuten jo Nummipostauksessa taisin mainita, Amorphis on festarihuora, käyvät joka paikassa ja saavat siitä vielä maksunkin. Kyllähän se keikka sivusta katsottuna oli aika jees, mutta tulevan fiilistely alkoi käydä jo liiaksi pienelle fanityttöpariskunnalle.


Voi hyvä luoja. Kesän paras keikka, ehdottomasti! Turisas veti aivan mielettömän setin. Oikeastaan Turisaksen ansiosta oon alkanut kuuntelemaan yhä enemmän näitä folkahtavia bändejä, mikä ei ole ollenkaan huono asia.
Kannatti ehdottomasti odottaa koko kuuma kesäpäivä ja taiteilla taas kummallisuuksia, sillä niistä voi toisinaan olla jopa hyötyä. Otsikkoon viitaten, Mathias ilmoitti, että biisit hupenevat liian nopeasti suhteessa soittoaikaan, joten mukaan mahtuisi vielä yksi täytebiisi. Nooh, Hunting Pirates ei kuulunut kesäsettiin, mutta me ihan välttämättä tahdottiin kyseinen biisi kuulla ja siitä taiteiltiin jopa kyltti merirosvolaivoineen. Tarpeeksi meteliä ja pienen pohdinnan jälkeen alkoi kuulua Hunting Piratesin ensisävelet. Kommenttina vielä lavalta: "Tää on omistettu näille kahdelle tytölle eturivissä." Joo, ei mulla muuta. Ette usko sitä liekehdinnän, fanitytötyksen ja rakkauden määrää tuon biisin, ja loppukeikankin, aikana. Ei sitten mitään järkeä. Eikä meinaa muuten rapsaamisestakaan tulla yhtään mitään, kun tuota liekehtii edelleen. :D

Oli semisti perseestä, että Amon Amarth, joka on ehtinyt kivuta oman bändilistan top 10 -osastolle lyhyessä ajassa, soitti heti Turisaksen jälkeen. Liekehdintä oli liiallista, että olisi voinut keskittyä MonMarthiin täysillä. Tosin eipä tuo keikka oikeastaan ollut kummoinen, Englannin vedot olivat parempia. Hauskaahan oli se, että MonMarthin takia taisin oikeastaan päätyä koko festareille, hupsista. Mutta aaaaaah, setissä oli parsabiisejä tyyliin Guardians of Asgaard, The Pursuit of Vikings, Twilight of The Thunder God, Destroyer of the Universe ja parhaana kaikista oma ehdoton lemppari Asator. Tykkään mm. viikinkilyriikoista.
Ei kuitenkaan huono päätös noille festareille. Nyt pitää vaan odottaa, että MonMarth keksii keikata jossain riittävän lähellä.


Kesän viimeinen festari, mutta ei suinkaan viimeinen keikka. On muuten aivan mielettömän hauskaa elää festarit ja muut kesän keikat uudelleen näin syksyllä, kun on kylmää ja märkää.

16.10.2011

Nummirock 23.-25.6.2011 pt. 3

Vesisade palasi festarikansan riesaksi lauantaina, mutta eipä se oikeastaan ikinä haittaa. Kylmyys oli pahempi, kuin vesisade. Aamu meni sateeseen kettuuntuessa, mutta kun tuli aika hiipiä festarialueelle, sateesta ei ollut tietoakaan. Ja hyvä näin.

Kouvolalainen UniQarma, joka soittelee melodeathia, oli ihan jees päivän ekaksi keikaksi. Jännittävä fiilis, kun kyseiseen genreen lyödään mukaan tosi popahtava naisääni. Toimi kuitenkin. Ja totuushan oli se, että keikka piti mennä katsomaan, koska kyseessä oli kaverin kavereiden bändi.

UniQarma (102)

UniQarma (9)

Yksi omalla kohdalla odotetuimmista bändeistä oli Eläkeläiset, jolla taas ei ole mitään tekemistä metallin kanssa. Tai on, jännittävät suomihumppalyriikat metallibiiseihin. No jaa, jostain syystä Eläkeläiset toimii ihan järjettömän hyvin metallifestareilla. Porukka on aivan liekeissä ja humppamato etenee koko keikan ajan. Aivan mahtavaa! Ja bändihän EI soita selvänä, jokaisella on pullo tai kaksi pöydällä ja kiippareita hajoilee. Loistavuutta siis ja helvetin hauskaa!

Eläkeläiset (11)

Eläkeläiset (81)

Eläkeläiset (178)

Teräsbetoni! Mun ei varmaankaan tarvitse sanoa mitään tähän? Täytyy, koska kukaan ei muuten usko, että diggaan bändistä oikeesti ihan älyttömästi! Sitä ei vaan saa ottaa liian vakavasti, mutta ei täytenä läppänäkään. Pitää löytää se kuuluisa kultainen keskitie ja sit kolahtaa.
Setin aloitusbiisinä ollut Myrskyntuoja oli ennebiisi, sillä aika nopeasti keikan alettua vettä alkoi tulla kohtuu paljon. Osa keikasta meni ohi, kun hiivin kuvaamisen jälkeen seuraamaan Eläkeläisten haastattelua, mutta karkasin sieltä melko vikkelään takaisin Teräsbetonin pariin. Ja loppukeikka menikin aivan liekeissä eikä vesisade haitannut ollenkaan!

Teräsbetoni (74)

Teräsbetoni (52)

Teräsbetoni (186)

Eluveitie oli älyttömän siisti! Levyllä kuuluu ties mitä soittimia ja ne samat, erikoiset, soittimet näkyvät myös lavalla. Erittäin suuresti arvostettava piirre bändissä. Kun oma biisitietous on luokkaa Inis Mona ja Thousandfold, niin yritä nyt sitten saada jotain keikasta irti. Mutta kaiken kaikkiaan hieno keikka, folkkia parhaimmillaan ja aidoimmillaan.

Eluveitie (69)

Eluveitie (110)
Ainoa yhteiskuva koko festareilta. Chrigel Glanzmann, Eluveitie
U.D.O oli myöskin hyvin uusi tuttavuus, vaikka laulajansa alunperin Acceptissa olikin. Ääni on melko jännittävä, joten sille ei ihan heti lämpiä, mutta kyllähän sen nyt katsoi, legenda kun oli kyseessä.

U.D.O (132)

U.D.O (304)

Koko festarin pääesiintyjä, Turisas, oli kaiken odotuksen arvoinen. Aiemmin päivällä kävi ilmi, että Turisaksen kaikki kamat eivät olleet päätyneet samaan aikaan lentokentälle, mutta lopulta kaikki saatiin ajoissa kasaan ja Nummijärvelle.
Kuvaamisen jälkeen siirryin melko taka-alalle fiilistelemään keikkaa, mikä oli sinänsä ihan hauskaa vaihtelua ainaiselle eturivissä hyppimiselle. Tokihan fiilis jäi hitusen laimeammaksi, mutta silti Turisas päätti Nummirockin mitä parhaiten!

Turisas (47)

Turisas (165)

Turisas (36)

Turisas (305)

Turisas (328)

Paras mahdollinen tapa viettää juhannusta, ehdottomasti! Fiiliksen puolesta ehkäpä Suomen paras kesäfestari, se yhteenkuuluvuuden tunne on mieletön.
Ja kyllä, allekirjoittaneen bongaa mitä luultavammin ensi vuonnakin Nummesta.

13.10.2011

Nummirock 23. - 25.6.2011 pt. 2

Nummiperjantai oli onneksi jo huomattavasti aurinkoisempi ja bändikattauksessa oli omiakin lemppareita. Aamu menikin iloisesti randomihmisten kanssa hengaillessa.

Vaikka olinkin jo edellisen Nummen jälkeen päättänyt, että sinne lähdetään myös tänä vuonna, viimeinen naula arkkuun tuli silloin, kun ruotsalainen Amaranthe lisättiin ohjelmaan. Suosittelen tutustumista ERITTÄIN lämpimästi. Ruotsalaiset bändit tulee omassa arvojärjestyksessä hyvänä kakkosena (6-1!). Olin nähnyt Amaranthen kerran aiemminkin, joten tiesin mitä odottaa. Pakko tosin myöntää, että odotukset ylittyivät ja livemeininki oli aivan mieletön! Kuvailujen jälkeen onnistuin vielä ninjailemaan itseni eturiviin, mikä oli oikein jees. Keikalla kuultiin kommentointia Suomen jääkiekon maailmanmestaruusvoitosta, Jake oli sitä mieltä, että se oli ansaittu, Ruotsi oli paska.
Keikan jälkeen hiippailimme bäkkärille, koska seuran tarkoituksena oli haastatella bändiä. Päädyimme toisin sanoen juomaan olutta. Sain kuulla armotonta kettuilua siitä, etten tajua ruotsia pahemmin. Mun kuulemma pitäisi, koska suurin osa suomalaisista osaa.

 Amaranthe (149)

Amaranthe (167)

Amaranthe (76)

Amaranthe (252)

Turmion Kätilöt, jotka olisin tahtonut nähdä ihan mielenkiinnosta, joutuivat sairastapauksen vuoksi perumaan keikkansa ja heitä paikkasikin sitten edellisenä iltana lauteilla heilunut Ajattara. Jätin väliin ja häröilin ympäriinsä kiusaamassa ihmisiä kameran kanssa.

Sami Lopakan luotsaama, venäjänkielistä doom-metallia soittava, Kypck oli must-see -listalla jostain syystä. Vuonna keppi ja kivi näin herrojen keikasta pari biisiä, kun soittivat Sauna Open Airissa. Jotenkin se vain jäi mieleen positiivisena kokemuksena. Ja saman fiiliksen sai aikaan myös tämä keikka, vaikka en todellakaan kuuntele doom-metallia. Livemeno toimi kuitenkin kivasti ja sain festareiden onnistuneimmat kuvat, vaikka Nummen päälava onkin kamala kuvaajan kannalta. Hämmentävintä on se, että lavalla näkyi 1-kielinen basso. Mitäh?! Jokaisen basistin unelma.

Kypck (15)

Kypck (187)

Seurue halusi katsomaan Northeria, joten sinne suuntasin myös minä. En kuitenkaan olisi menettänyt yhtään mitään, vaikka olisin jättänyt menemättä. Vain pari biisiä satunnaisesti kuulleena mulla ei oikeastaan ollut minkäänlaista ennakkokäsistystä ko. bändistä. Keikka jätti suunnattoman kylmäksi. Katsoinkohan viiden biisin verran ja sitten hiivin leirintään nukkumaan ja odottamaan illan pääesiintyjää.

 Norther (31)

 Amorphis on loistava, siitä ei pääse yli saatika ympäri, mutta... Bändistä voisi käyttää termiä festarihuora, sillä joka kesä nimi keikkuu älyttömän monen festarin esiintyjälistalla. Jostain syystä se on kuitenkin AINA mentävä katsomaan, kun osuu samalle festarille, missä itse keikkuu. Ristiriitoja kenties? Joka tapauksessa Amorphis on festaribändinä aivan Suomen kärkikastia, joten eipä tuo nyt niin haittaakaan. Välillä on kausia, kun itse tulee kuunneltua paljonkin tuota Kalevala-jatsia, mutta välillä ei toimi ollenkaan. Huonona ihmisenä oon perehtynyt lähinnä kolmeen viimeiseen levyyn ja surullista on se, että ne kuulostavat aika samalta kaikki. Livenä tosin toimii aivan mainiosti. Tomi Joutsenen karisma on jotain aivan käsittämätöntä, herraa kunnioittaa väkisinkin. Tällä kertaa keikka meni lähinnä kauempaa fiilistellessä, itselle kun ei ole pakko-päästä-eturiviin -bändi. Ei huono lopetus perjantaille.

Amorphis (91)

Amorphis (74)

11.10.2011

Nummirock 23.-25.6.2011 pt. 1

Ookei, Nummi tulee kolmessa osassa, sillä kuvia on ihan JÄRJETTÖMÄSTI. Olin onnekas ja onnistuin saamaan Photo passin festareille, silloisen poikaystäväni kautta. Kelpasi paremmin kuin hyvin.
Navigoituminen Nummijärvelle on aina yhtä jännittävää, ja tänä vuonna osa matkasta taitetiin bussilla, osa autolla. Leiriytyminen sujui mainiosti, kouvolalaisten keskelle. Mikäs siinä sitten.

Vesisade varjosti ja kasteli ekaa festaripäivää, mutta eipä se hirveämmin haitannut, sillä oli kuitenkin kohtuullisen lämmintä. Mikään torstain bändeistä ei omaa musamakua sivunnut, mutta kyllähän ne kaikki piti käydä kuvaamassa. Photopitissä on aina hauskaa, tosin se vaati tottumista.
Ensimmäisenä lauteille nousi MyGrain, joka yllätti positiivisesti energisyydellään eikä biiseissäkään mitään vikaa ollut. Oma pää rankkaisi MyGrainin melodiseksi death metalliksi. Eli toimi ihan kivasti.

MyGrain (222)


MyGrain (173)


MyGrain (83)


MyGrain (66)


 Deathchain ei iskenyt sitten yhtään. Tylsää ja tasapaksua örinää, mikä ei oikein toimi. Henkilökohtasesti mulla ei oo mitään örinää vastaan, mutta tosi harvat örinäbändit iskee. Olihan tuo ihan kiva joo, mutta laulajan mikkiständi oli ehkä coolein asia koko keikassa. Kolmen ekan, kuvatun, biisin jälkeen hiivin takaisin leirintäalueelle juomaan kossua.

 Deathchain (201)

Deathchain (132)

Deathchain (16)

Ajattara oli oikeastaan ainoa torstain bändeistä, jotka välttämättä halusin nähdä. Nuorempana tuli joskus kuunneltua ja siksi live kiinnosti. Fiilistelinkin ja nostalgioin keikan alusta loppuun, tosin yleisömassan takana. Tosin ekat kolme biisiä tuli kuvattua. Bändi tuli lavalle, laulajasetä tulee aivan lavan reunalle ja heittää mukillisen verta yleisöön, kiva. Selvisin veritahroitta, onneksi. Näyttävä bändi, muuta ei voi sanoa, ja kyllähän tuo livekin toimi oikein kivasti. Jos joskus eksytään taas samoille festareille eikä mikään muu osu päälle, niin Ajattaraa ajattelin suunnata katsomaan.

Ajattara (115)

Ajattara (104)

Loppuyö meni iloisesti pyöriessä ympäri leirintäaluetta ja pullo kädessä. Aamulla olikin sitten se fiilis, etten edes muistanut puhuneeni jonkun ihmisen kanssa. No jaa, huono viinapää on iloinen asia. Ja btw, en vieläkään ymmärrä, miksi ihmiset vetävät jäätävät perseet keikoilla tai festareilla, koska silloin ei saa mitään irti. Tästä johtuen itse harrastan keikan jälkeistä alkoholin nauttimista.

Nummirockin eka päivä käsitelty, hermo paloi kuvien metsästyksen kanssa ja näistä bändeistä niitä oli kohtuullisen vähän, oujee. Kuvaamisen puolesta keikat meni puhtaasti harjoitellessa eikä laatu siten ole paras mahdollinen. Ja omat vahvuudet kuvaamisen suhteen tulee parhaiten esiin ehkä kunnollisessa päivänvalossa kuvatessa. Nooh, harjoitushan tunnetusti tekee mestarin.

9.10.2011

Broken (chicken) Wings

Takaisin keikkarapsojen pariin...
Leverage @ Red Neck, Jyväskylä 18.6.2011
Jos tuntee yhtään kyseistä bändiä, niin tietää, että keikka-aktiivisuus on lähes olematon. Tänä vuonna jopa yksi keikka, ja sitäkin edeltävästä oli vuosi aikaa. En loppujen lopuksi joutunut miettimään kauaa, että lähdenkö keikalle. Seura oli varmistunut, samoin majoitus. Sitten vaan kohti jyväshyvälää, työ-yön jälkeen.
Kyllä huomasi, että bändi oikeasti nautti olostaan lavalla, sen näki ja kuuli. Se tunnelma välittyi ihan loistavasti yleisöön, että se tarttui. Mahtavuutta, sanalla sanoen.

On äärimmäisen surullista, että keikkoja on noinkin harvoin, sillä Leveragen livekunto on aivan mahtava.
Annetaan kuvien kertoa. (Lue: en muista tarkemmin, koska olin yliväsynyt töiden takia.)




15.9.2011

Viimeaikaisista miehistönvaihdoksista

Vaihtelua keikkarapsoille ja hieman angstia kehiin.
Viimeaikaiset miehistönvaihdokset parissa, itselle enemmän tai vähemmän tärkeässä, bändissä ovat nostaneet tunteita pintaan.

Suunnilleen viikko takaperin Turisas ilmoitti, että haitaristi Netta Skog sekä basisti Hannes Horma jättävät bändin. Ei draamaa, vain henkilökohtaiset syyt.
Viimeistään kesän aikana Turisas nousi omalla bändilistalla hyvinkin korkealle, joten kyllä tuo käy kipeää. Ei ole Turisas enää entisensä. Hieno asia on tosin se, että tuo muutos ei vaikuta bändin kiertämiseen, vaikkakin haitaria ei enää lavalla nähdä. Tiedä sitten kuinka Nettaa korvaamaan värvätty kiipparisti hoitaa tehtävänsä.

Stratovarius ilmoitti  tänään, että bändin pitkäaikainen rumpali Jörg Michael jättää bändin, mutta jää heilumaan taustajoukkoihin. Henkilökohtaiset syyt tässäkin tapauksessa. Ja omasta mielestäni tuo bändistä jättäytyminen on melko ymmärrettävääkin, kun ottaa huomioon Jörgin terveydentilan. Surullista joka tapauksessa, sillä Strato on keikkunut mukana jo melko pitkäänkin.

Farewell Jörg -kiertue on ideana mahtava! Ja kyllä, allekirjoittaneen voi bongata mitä luultavammin Tampereen keikalta.

Riittävästi miehistönvaihdoksia tälle vuodelle?

30.8.2011

"Mut missä on Kiuas?"

Sauna Open air @ Tampere, 10.-11.6.2011
Oma festarikesäni (lol, kiva päivittää näitä elokuun vikoina päivinä) alkoi hyvinkin spontaanisti Saunasta. Alkuperäisiin suunnitelmiin ei kuulunut vierailla kyseisellä festarilla, mutta kun iskä ilmoitti lähtevänsä, alkoi muakin himottaa aivan liikaa. Ja soittihan siellä Turisas. Kiitos valmistujaisten, rahatilanne salli spontaanin festarifiilistelyn, joten Sauna kutsui, kuitenkin vain kahtena päivänä. Harmitti todella, että missasin Helloweenin ja Ozzyn, mutta aina ei voi voittaa.

Rannekkeen käteen saatuani juoksin päätäpahkaa alueelle ja päälavan eteen, jossa Turisas jo soitti. Ehdin siis fiilistellä ja liekehtiä hieman reilu puolet keikasta. Fiilis oli kuitenkin mitä loistavin ja Turisas todellakin on mahtava festaribändi. Tosin soittoaika oli aikaisin iltapäivällä ja Sauna ei oo ehkä otollisin festari noille folkkimöröille. Eipä tuo kuitenkaan haitannut mitenkään päin.
Keikan jälkeen iskä tuli juttelemaan ja liekehti siitä, kuinka positiivinen yllätys Turisas oikeestaan olikaan. Tykästyi ja totesi, et kannatti lähteä ajoissa paikalle :).

Yhtäkkiä eturivistä ilmaantui allekirjoittaneelle kaksi seuralaista, Mikael ja Clem. Parasta, koska festarointi iskän kanssa/yksin on aika jäätävää. Clem suuntasi Doron meet & greetiin, kun me taas Miksun kanssa loikittiin kakkoslavan läheisyyteen katsastamaan Viikate.
Oma suhde kyseiseen bändiin suoritettiin lähinnä radioaaltojen välityksellä ja samoilla linjoilla mennään edelleen. Mainiota livemusaa, mutta ei ihan iske omalla kohdalla. Kyllähän sitä nyt käy muuten vaan diggailemassa juurikin festareilla, mutta tuskin lähtisin ihan klubikeikalle. Kaarlon välispiikit oli kyllä samaa luokkaa Hynysen kanssa, joten viihdearvo oli taattu.
Jotenkin onnistuttiin hiippailemaan Doron eturiviin, kun Clem ystävällisesti oli pitänyt meillekin paikkoja. Nooh, ei mitään vikaa. Tutustuin Doroon Englannissa, mutta vain muutaman biisin osalta. Tykästyin siihen upeaan ääneen, harvemmin törmää moiseen. Eikä Doro turhaan kanna titteliä Queen of Metal. Keikka oli mahtavuutta, biisit iski ja yleisö oli aivan fiiliksissä. Saatiin myös erityistä huomiota Clemin kanssa, kun moshailtiin ja pidettiin kohtuullisen hyvää meteliä.

Loppupäivä meni lähinnä hengaillessa, vaikkakin Dio-coverbändi oli aivan mahtava. Porukka fiilisteli täysiä, ja me sivusta.

Saxonia kukaan meistä ei oikeastaan odottanut mitenkään, mutta päätettiin kuitenkin mennä katsomaan, olihan kyseessä kuitenkin yksi heavy metallin legendoista. Alkuun lähinnä vaan perseiltiin ja pelleiltiin Clemin kanssa ja pidettiin omia bileitä miksauskopin tienoilla, mutta pikkuhiljaa lähdettiin liikkumaan eteenpäin kuvien räpsimisen takia. Ei myönnetty, mutta diggailtiin kaikki kolme aika kovasti. Toimi mainiosti. Yhtäkkiä kuitenkin Doro loikkasi lavalle ja löydettiin itsemme tyyliin kolmannesta rivistä. Hupsis. No jaa, eipä tuo fiilistelyä haitannut ollenkaan.


 Saxonin jälkeen oli aika suunnata kotiin nukkumaan, sillä seuraavana aamuna piti mennä töihin täysin epäinhimilliseen aikaan. Koomassa töihin, kotiin nukkumaan, koomassa Saunaan.

Lauantain eka bändi oli Tarot, mikä kyllä jätti äärimmäisen kylmäksi. Soittivat Spell of Ironin kokonaisuudessaan ja kun tiesi yhden biisin ko. levyltä niin jee. Marcon spiikit sentään pelasti hitusen.
Harrastettiin randomhengailua aina Mokoman keikkaan asti ja päädyin lakkaamaan Mikaelin kynsiä, kuinka miehekästä. Glitterkynsilakkaa. 

Vaikka en ennen kovinkaan paljoa Mokomasta ookaan välittänyt, keikka pilasi hiukset. Yhyy oon failglam, kun hiukset ei pysyneet kuosissa. Hyvinhän ne Mäntit kuitenkin veti, ei sitä voi kieltää. Rinteessä oleva pitti oli aika riskialttiin näköistä. Tuomo ja Kuisma oli aivan liian söpöjä, fanityttö ei kestä.

Lisää randomhengailua aina Acceptiin asti. Lisää legendabändejä, ja tääkin toimi kivasti. Aloin tosin olla niin totaalisessa koomassa, ettei mitään järkeä. Koko keikka hivuttauduttiin eteenpäin ja varmistettiin mahdollisimman hyvät paikat Judas Priestia varten.
Ennen Priestia kooma oli jo niin eeppinen, että kun istuttiin lavan edustalla, niin allekirjoittanut meinasi oikeasti nukahtaa. Ois ollut kokemus sinänsä xD. Tunnelma ja yleisö tiivistyi tasaiseen tahtiin, mitä lähemmäs keikan alkua päästiin. Huuto alkoi jo varmaan varttia ennen. Ehdin jotenkin myös hereillä koomastani, joten pystyin nauttimaan keikasta täysin. Taidettiin heilua siinä seitsemännen rivin paikkeilla, keskellä, joten paikka oli oikein mainio. Keikasta puhumattakaan. Oliko edes mahtavinta ikinä kuulla oma Priest-lempparibiisi livenä? Voi kyllä. Prophecy oli täyttä rakkautta. Ja siis Rob Halford! Totesin mukafiksusti keikan aikana Miksulle, että Halford on ainoa, joka voi pukeutua ties mihin paljetti- ja niittiluomuksiin näyttämättä homolta. Niinpä, hyvä minä xD. Alkuun meisinkin oli hitusen lame, mutta sitten, kun Rob heräs horroksestaan, kaikki oli täyttä mahtavuutta! Okei joo, Breaking the Law oli mahti, samoin muutkin legendabiisit. Suunnittelematon tuplaencore ja muuta. Ehdottomasti yksi parhaista keikkakokemuksista! Ikinä.
 Ja kyllä, Priestin keikalla on ehdottoman tr00 syödä nallekarkkeja.



 Harmillista sinänsä, että tällä tietoa kyseinen oli viimeinen Priest-keikka Suomessa. Mutta jäipä kuitenkin mahtavat muistot.
Ei yhtään huono aloitus festarikesälle. Ja aivan mieletön kiitos vielä seurasta, Miksu ja Clem!