24.12.2011

Ei mulla muuta kuin, että...

Snowfall kiittää ja hiljenee nyt pariksi päiväksi.

22.12.2011

Spinefarm 20v

 Ensiferum, Metsatöll, Kiuas & Crimfall @ Nosturi, Helsinki 14.10.11
Spinen synttärikekkerit, joissa ei ollut tietoakaan synttäreistä. Mr. Lindroos yhessä spiikissään sivusi aihetta, mutta siinä se. Ja näin heti alkuun pahoittelen kuvien puuttumista. Laatu on säälittävä ja kuvani pyörivät A:n macin sisuksissa.

Crimfall oli mulle uusi tuttavuus, olisinko yhden biisin kuullut ennen keikkaa. Mutta kaikenkaikkiaan erittäin positiivinen ja vaikuttava esiintyminen koko bändiltä. Kauniinpaa sukupuolta edustava laulaja oli kerta kaikkiaan upea. Ääni toi kehiin tosi jännää kansanmusiikkifiilistä tyylillä Värttinä. Tutustumisen arvoista, oon vaan liian laiska.

Kiuas oli isoin syy Helsinkiin lähtemiselle, vaikka Iljaa ei enää bändissä olekaan. Fiilis oli loistava ja keikasta saikin huomattavasti enemmän irti, kun oli tutustunut materiaaliin laajemminkin kuin vain kahden levyn osalta. Asim on vokalistina mahtava, mutta lavameininki vaatii kyllä vielä tottumista. Ja suomikin alkaa taittua pikkuhiljaa. Black Winged Goddes on ehdottomia lempparibiisejä, joten sen liveveto oli erittäin iloinen asia. Vähemmän iloinen taas oli se, että Of Lust, Love and Human nature jäi tavallaan vajaaksi alun pornohönkäilyjen puuttumisen takia. Kaikkea ei kuitenkaan aina voi saada, mikä on sinänsä ikävää.
Myös soittojärjestys oli mielestäni väärä, koska Kiuas nyt on loistava.

Virolainen Metsatöll oli jännittävä. Vironkielistä folkkirässiä, wut? Oli miten oli, bändin hienoin asia on monitoimisienisti. Tai siis virallisesti herra lienee pillipiipari-kanteleen soittaja. Ihan toimiva setti, vaikka koko ajan naurattikin luvattoman paljon.

Pääesiintyjänä toiminut Ensiferum veti odotetun hyvin. Enskan kolmesti aiemmin nähneenä vasta tämä keikka meni kunnolla mukana fiilistellessä, kun syksyllä tuli tutustuttua bändiin paremmin. Hinkan lavameininki on aina yhtä piristävää ja Lindroosin laulu on melkoista hunajaa korville.
Ikävä kyllä mulle tuli järkyttävä olo heti alkukeikasta ja muutama biisi meni lähes ohi, kun yritti pysyä tolpillaan. Selvisin kuitenkin ja pääsin taas mukaan. Koko kekkereiden kohokohta oli ehdottomasti Victory Song! Ihan mieletön livenä ja kyseessähän oli taas tää legendaarinen ekan biisin tunneside. 
Enskan soittoajan loppuessa, mutta encoren ollessa vielä kesken järjestyksenvalvojat kävivät vetämässä verhot lavan eteen. Mutta kappas, bändi jatkoi vaan soittamista. Oikea asenne, biisi vedetään loppu, vaikka sitten verhojen takana.

Olin tuolloin ensimmäistä kertaa Nosturissa, joka on kyllä keikkamestana toimiva. Käytännöt vaan ovat semisti perseestä. Ja kun siellä keikkasalissa on aivan helvetillisen kylmä, meinaa jäätyä vaikka olisi huppari päällä. Sijaintinsa puolesta Nosturi on myös hitusen kinkkinen, onneksi mulla oli turistiopas viemässä oikeaan paikkaan.

Tämän postauksen teille tarjosi VR:n junaverkko välillä Turku - Tampere.

13.12.2011

I need this feeling to last

Poisonblack @ Klubi, Turku 8.10.11
Edellisen keikan jälkeinen kooma oli eeppinen ja onneksi saatiinkin lopulta kyyti Raumalta Turkuun. Bussilla matkustus ois luultavasti ajanut vain valtavaan epätoivoon.
Väliaikapysähdys huoltsikalle oli äärimmäisen jännittävä, kun ulkona näkyi tuttuja herroja, joista mainittakoon nyt vaikkapa Ville Laihiala sekä roudari-Reiska. Jostain kumman syystä (joka kyllä tiedetään) Ville lähinnä hajosi meille, kun tunnisti meidät edelliseltä illalta.
Tähän väliin lienee hyvä kertoa, että varautukaa hillittömään fanitytötykseen, jos koskaan törmäätte suihkunraikkaaseen ja hyvin nukkuneeseen Villeen. En varmaan koskaan ennen ollut nähnyt Villeä niin kuolattavana xD

Turkukotiin päästyämme juostiin suoraan nukkumaan pariksi tunniksi ja sitten vaan uutta keikkafiilistä kehiin. Askarreltiin hyvinkin tyylikkäitä asioita sedille ja saimme vahvistusta keikkakokoonpanoon, kun Taru liittyi seuraan.

Köyhän opiskelijan, jonka rahat menee keikkoihin koulun sijasta, anorektinen lompakko kiitti syvästi, kun nimi löytyi vieraslistalta, kiitos Marcon.
Keikkan odottelu suoritettiin eturivissä jäätävän fanityttöhihkumisen merkeissä eikä mistään taaskaan tullut mitään.
Vaikka tavallaan samaisen keikan näki edellisenä iltana, niin fiilis oli siltikin äärimmäisen korkealla, sitä ei voi kieltää. Setti oli täsmälleen sama ja reaktiot olivat lähinnä toisintoa edelliseltä illalta, mitä nyt Love Infernalin aikana tuli käyttäydyttyä paremmin, kun serkku oli mukana keikkaseurana xD.
Scars pisti taas kyynelehtimään, en taida päästä siitä enää ikinä eroon.


Keikan jälkeen tuli taas häiriköityä setiä erinäisen lahjomisen merkeissä. (Basso-)Antti ja Miku (tunnetaan myös Paita-Ullana) saivat todistusaineistoa edellisillan rantakekkereistä, mutta Marco vei voiton. Kuten Raumapostauksessa sanoin, kirja yhtäreistä = ikuiset vipit. Arvatkaa vaan kahdesti tehtiinkö se läpällä?
Jostain syystä Marco hajosi aivan totaalisesti, mutta arvosti kyllä tuotosta ja totesi, että lupaus on pidettävä.
Kuvat, paitsi viimeinen, lainattu taaskin Assilta.

Ehkä päätätyhjentävin, ja failein, viikonloppu koko vuonna. Sinänsä ihan jees :D
Tätä, ja edellistä, kirjoittaessa kirosin taas niin paljon... Opettele rapsaamaan ajoissa, niin muistatkin vielä jotain keikoista.

11.12.2011

Ikurin turnipsi ja hiuskiistelyä

Poisonblack @ Bar Hovi, Rauma 7.10.11
Yllättävää, minä Poisonblackin keikalla... Joka tapauksessa, astetta randomimpi keikkakaupunki, ainakin omasta mielestä. Ennen en käynyt oikeestaan Tampereen ulkopuolella keikoilla, festareita lukuunottamatta, mutta nykyään tulee pyörittyä ties missä. Ja Poisonblack on yksi niistä harvoista bändeistä, joiden perässä voisi kiertää vaikka koko rundin, jos budjetti vaan sallisi. Toisaalta taas Rauma on luonteva paikka lähteä keikalle, sillä jostain syystä hengaan siellä useammin, kuin kotona Ylöjärvellä.


Kun pääsimme Bar Hoviin, paikalla oli vaan kourallinen ihmisiä ja eka ajatus oli et voi vittu, hyvin lähti ilta, kun ei oo ihmisiä. Lopulta porukkaa kuitenkin tuli reippaastikin paikalle.
Keikka oli taas äärimmäisen jees, siitä ei pääse mihinkään. Setti oli itsessään myös puhdasta mahtavuutta.  Love Infernalista oon muistaakseni joskus maininnut jotain siihen suuntaan, että helvetin toimiva livebiisi. Puhdasta pornoahan se on, mutta pikkuvikoja. Toimii. Lähti ehkä vähän käsistä oma toiminta, kun fiilis vei mukanaan, mutta hauskaa se silti oli. Raivotar oli uus juttu setissä ja sulin sille aivan täysin. En ollut ennen kuullut sitä livenä, joten se vaan paransi kokemusta.
Harvemmin tulee herkisteltyä pahasti millekään biisille, vaikka merkitys itselle oiskin suuri. Tällä kertaa kuitenkin Scars veti pidemmän korren. Koko biisi meni kyynelehtiessä, kun lyriikka iski niinkin lujaa. Muuten oisin varmaan pysynytkin kasassa, mutta keikkaseuran tärkeys veti ehkä liiankin herkäksi.
Hetkellisen itsensäkasailun pystyin nauttimaan keikasta taas normaalisti ja antautumaan sille ihanalle, päätä tyhjentävälle tunteella.
Edellisessä PB-rapsassa selitin Leiviskän Antista, joka tuli alkukeväästä mukaan kokoonpanoon. Kun edellisestä keikasta oli kulunut kuitenkin muutama kuukausi, huomasi selvästi kuinka paljon paremmin Antti sopi porukkaan.

Keikan jälkeen tuli törmäiltyä setiin, erityisesti Marcoon ja naureskeltiin sille, kuinka paljon yhteiskuvia onkaan kertynyt. Lopputulos oli yksi kuva lisää ja toteamus: "jos teet mulle niistä kirjan niin saat ikuiset vipit meidän keikoille."
Hetkellisen ulkoilun aikana saimme kuulla Leiviskän bändihistorian ja kävi kutsu bäkkärille paitamyyjän toimesta.

Jatkot venähtivät äärimmäisen pahasti, ja takaisin majapaikkaan päädyttiin vasta yhdeksältä aamulla. Hupsista. Mutta minkä sille voi, jos on liian hauskaa ja pojat pyytävät mukaan aamupalalle.
Jos nyt jotain negatiivista pitää keksiä, niin oma PB-huppari katosi jatkojen aikana. Surullista sinänsä.

Ja tälläkin kertaa kuvat on lainattu Assilta, paitsi Beach-kuva.


28.11.2011

"Näkyykö siellä ketään?"

Elokuu meni täysin keikattomissa olosuhteissa ja melkein kävi samoin syyskuulle. Kesän jälkeen oli hitusen pidempi keikkatauko, mikä oli toisaalta ihan virkistävääkin.

Timo Kotipelto duo @ Amarillo, Tampere 23.9.2011
Suuntasimme A:n kanssa kohti Tamperetta perjantai-iltana suunnitelmana mennä Amarilloon syömään ja siten jäädä samalla keikalle. Mutta hupsis, tässä vaiheessa meni jo vikaan, sillä Amarillon omat päätökset olivat sitä mieltä, että ravintola on k18 yhdeksästä eteenpäin. Hiphei.
Lähinnä A:n pakottamana suuntasin yksinäni ravintolaan odottelemaan keikkaa. Sinänsä kyllä kannatti, sillä edellisestä Kotis -keikasta oli kulunut jo reippaasti aikaa.
Akustiset versiot vanhoista hevibiiseistä, Straton ja Kotiksen omasta tuotannosta ovat oikeasti aika toimivia. Eikä kitaraa soittava Jani Liimatainen pahenna tilannetta yhtään taustalauluinensa.
Kuvia keikalta ei ole, koska valot. Mukava tapa viettää perjantai-iltaa.

Rock & Roll Sensation @ Apollo, Rauma 24.9.2011
Lauantaiaamuna hyppäsimme Raumalle suuntaavaan bussiin ja kooma oli eeppinen.
Kooma jatkui koko päivän Raumalla hengaillessa ja oli pakko nukkua puolisen tuntia ennen keikkaa, että jaksoi edes lähteä.
Apollohan on lauantaisin k22, mutta suhteilla pääsee vaikka ikä ei aina ihan riittäisikään.
Surullista mutta totta, periaatteessa oltiin A:n kanssa ainoat, jotka olivat oikeasti tulleet RRS:n keikalle ja ymmärtääkseni bändi soitti lähinnä sen takia, että meidät liian nuoret oli järjestetty keikalle. Vaikka yleisöä ei ollut paljon ollenkaan, meillä oli ainakin hauskaa ja niin kyllä laulajan virkaa hoitavalla Pekallakin, lähinnä ehkä meidän kustannuksella. Molemminpuolista lollausta koko keikka.
Kaikenkaikkiaan meillä oli oikein hauskaa, vaikka kooma olikin todellisuutta. Pekka on niin omassa elementissään, kun pääsee vetämään kasariheviä, joten kyllähän se tunne tarttui itseenkin.
Tarkoituksena oli käydä jututtamassa Pekkaa heti keikan loputtua, mutta hupsis, Pekka tulikin jututtamaan meitä. Ylisosiaaliset muusikkosedät on kieltämättä melko vastustamattomia. Setä kiitteli kovasti, että oltiin keikalla, tuotiin kuulemma bileet Apolloon. Myöhemmin samaa sanoivat muutkin bändiläiset.
Coverkeikat osaa olla piristäviä.
Kuvat lainattu Assilta, joka toimi keikkaseurana.

12.11.2011

OMNOMNOMNOM!

Tuhdimmat tahdit @ Nokia, 30.7.2011
Mainittakoon alkuun, että kyseessä oli legendaaristen Tapsan Tahtien varjofestarit, jotka järjestettiin muistaakseni nyt kolmatta kertaa. Muuten olisin jättänyt menemättä iloisesti, mutta kun esiintyjälistassa lukee Poisonblack, niin siinä vaiheessa ei paljoa pohdita, että lähdenkö, vaikka kuolinkin edellisen yön töissä.
Pari postausta takaperin mainitsin, että seuraava keikkareissu serkun kanssa päätettiin, niin tässähän se nyt tulikin ilmi. Jostain syystä mun on aina ollut hitusen hankalaa löytää seuraa PB:n keikoille, mutta senarifanina Taru ei kauaa jahkaillut lupautuessaan seuraksi.

Ekana soittanut Doom Unit oli äärettömän tylsä. Keikka menikin lähinnä lonkeroa juodessa ja turhia jutellessa. Ehkä juuri tämän takia en oikeastaan edes osaa sanoa keikasta mitään. Vähäisen yleisön toilailua oli tosin hauska seurata. Surullista oli se, että edes Killing Time ei herättänyt jengissä oikeastaan mitään fiilistä. Eipä tarvitse uudestaan näitä suunnata katsomaan.
Doom Unitin jälkeen karattiin ulos alueelta, kun rannekkeella pääsisi kätevästi takaisin alueelle. Törmäsimme ulkopuolella kuuntelevaan kaveriini ja päädyimme tappamaan aikaan tien toisella puolella olevalle K Supermarketin parkkipaikalle. Istuskelimme yhden bändin ajan parkkiksella leikkimässä kameran kanssa ja syömässä jäätelöä; perus festarimeininki.
Takaisin alueelle hiippailimme sopivasti ennen Blaken aloittamista. Ja kannattikin ehtiä, ekasta biisistä lähtien kyllä toimi varsin kivasti. Ei ehkä kovin mieleenjäävästi, mutta niin hyvin, että voisin eksyä uudestaankin kuuntelemaan herroja. Laulajasetä oli pelottava!
Ja keikan loputtua uskalsimme vihdoin navigoitua sinne perinteiseksi muodostuneeseen eturiviin, aivan keskelle. Ei näin.
Voi sitä fanitytön ennakkotärinää, kun odoteltiin PB:tä lavalle. Tarua lähinnä nauratti allekirjoittaneen käytös ja ankara tekstarivertaistukitoiminta oli käynnissä.

Edellisestä PB -keikasta ehti kulua lähes vuosi, kun Englannin reissuni takia kevään pari keikkaa jäivät väliin. Se lisäsi odotusta entisestään eikä keväällä julkaistu Drive -lättykään mitenkään haitannut. Odotin lähinnä innoissani, että pääsen kuulemaan noita uusia biisejä livenä.

Setissä Drive olikin vahvasti edustettuna, missä taas oli hyvät ja huonot puolensa. Pari omaa lempparia oli uusien biisien takia pudotettu setistä. Oikeastaan jäin kaipaamaan vain Love Infernalia, mutta muuten setti kyllä maistui oikein hyvin.
Uusi kakkoskitaristi Antti Leiviskä hoiti duuninsa mainiosti ja ammattimaisesti. Ei mitään ongelmaa joukkoon sopeutumisen kanssa, mikä oli vain ja ainoastaan hyvä asia. Antti toi hauskaa ADHD -meininkiä lavalle.

Taas mainittakoon se, että muistin Bear the Crossin olemassaolon taas, kun se livenä soitettiin. Miten niinkin hyvän biisin voi muka unohtaa? En tajua. Setistä vielä se, että lopun hittiputki oli parhautta! Rush, BtC ja Mercury Falling, omnomnom!
Sainkin keikan jälkeen kuulla kiipparisti Marco Sneckilta, että koskaanikinä yleisö ei oo ollut niin mahtavasti mukana kuin Mercuryn aikana. Kieltämättä se yhteislaulu oli eeppistä.

Täysin turhana infona: mulla on periaate olla muokkaamatta kuvia, mutta nyt erehdyin tekemään niin ja toki se muokatuin kuva on kivoimman näköinen. Mua on manipuloitu!
Jos fanityttöily oli överiä jo ennen keikkaa, niin ette uskokaan millä tasolla se oli keikan jälkeen. Ei sinänsä huono päätös keikka/festarikesälle.

26.10.2011

"25 minutes..."

Tuska Open Air @ Suvilahti, Helsinki 22. - 24.7.2011
Tuskaseikkailu alkoi lievästi epämääräisesti, kun matka Ylöjärveltä Helsinkiin tapahtui mystisesti Turun kautta. Tyylillemme uskollisina, minä ja keikkaseurana toiminut Assi, myöhästyimme kolmesta junasta, joten suunnitelmat menivät hitusen pieleen. Alkuperäinen tarkoitus oli heittää ensin kamat Espooseen serkkuni kämpälle, mutta aikataulun mentyä päin fasaanien valloittamaa metsää, päädyimme oikeastaan melko suoraan metroon, joka kuljetti meidät festarialueelle.
Itselleni tuo oli ensimmäinen kerta Tuskassa, enkä oikeastaan koe menettäneeni mitään. Fiiliksen puolesta Tuska ei oo mitenkään ihmeellinen ja Suvilahti oli asvalttihelvetti. Ei näin. Joka tapauksessa, bändien ja musiikinhan takia niskaverryttelyturnajaisiin lähdettiinkin.

Perjantaina kiinnostavia bändejä oli tasan yksi ja saavuimme paikalle vasta, kun Arch Enemy oli jo aloittanut. Oli äärimmäisen hauskaa, kun liekehdin ja kuolailin astetta rankemmin Angela Gossow'n takia. Vaikka AE ei kuulukaan omalle soittolistalle, paria biisiä lukuunottamatta, niin kunnioitus Angelaa kohtaan on aivan järjetön.
Loput päivästä menikin vaan hengaillessa ympäri festarialuetta ja promoillessa EMP:tä.
Jossain välissä löysimme tiemme myös Espoon metsiin, jossa majoituksemme sijaitsi. Tuntematon paikka, kipeät jalat ja tavarakasa.
Lauantaina taas katsomisen arvoisia esiintyjiä olikin jo huomattavasti enemmän, eikä järjettömältä fanityttöilyltä ja euforialta voinut välttyä. Tällä kertaa olimme ajoissa paikalla ja hiivimme ensimmäisenä katsomaan MyGrainia, jonka livemeininki vakuutti jo Nummessa. Hyvinhän se toimi tälläkin kertaa, erittäin jees fiiliksennostatusbändi. Lämmitti menoon oikein mukavasti.
Päälavan edustalla hivuttauduimme suoraan MyGrainin jälkeen, sillä sen oli valtaamassa Epica! Simone Simons ja Epican eeppinen meininki löysi tiensä nuoren metallistin soittolistalle ja sydämeen vuonna 2007 ja siitä lähtien odotus oli valtava. Sanonnan mukaan hyvää kannattaa odottaa, ja tätä hyvää todellakin kannatti! Käsittämättömän upeaa, lavaenergia ja setien hassuilu, Simone kokonaisuudessaan. Kylmät väreet iskivät, kun Quietus lähti. Ensimmäinen kuulemani Epica-biisi, joten voitte vaan kuvitella sen tunteen, varsinkin, kun kyseessä on edelleen yksi lempparibiiseistä. Omnomnom. Simonen ääni on jotain aivan käsittämättömän upeaa, varsinkin livenä. Etenkin matalat äänet (mm. Martyr of the free word) saavat kylmät väreet aikaan. Voi hyvä luoja. Typerä fanityttöhihkuminen oli todellisuutta ja euforian tunne sanoinkuvaamaton.

Tarotin keikka meni lähinnä fiilistellessä ja fanityttötäristessä edellistä. Kuopion sedät toki vetävät mainiosti, mutta eivät niinkään elämää suuremmin. Ihan kivoja biisejä joo, ja Marco on aina yhtä hauska ja ihana, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Surullista myöntää, mutta Tarot -keikkojen parasta antia ovat hölmöt välispiikit ja muut länkytykset.
 Epämääräisen hortoilun jälkeen vuorossa oli Wintersun, jota tuli kuunneltua joskus kauan sitten. Tyylinsä puolesta ei ehkä ominta makuani, mutta kyllä se vieläkin toimi. Sleeping Stars oli jotain käsittämättömän eeppistä. Tuo keikka tuli katsottua kauempaa ja sen jälkeen suoraan jonottamaan Epican meet & greetiin.

Meet & Greetin takia Blind Guardian jäi näkemättä, mikä sinänsä harmittaa hitusen. Onneksi sentään kuuli.
Fanityttötärinä oli kyllä jotain käsittämätöntä ja olin ylpeä itsestäni, että sain länkytettyä edes jotain Simonelle. Bändin sedät taas heittivät läppää sotamaaleista, jotka sattuivat kuulumaan päivän festariasuun ihan vain huvin vuoksi.

Koska mitäpä muuta festareilla tekisi kuin seuraisi keikkoja, suuntasimme katsomaan Ghostia, josta kumpikaan ei tiennyt yhtään mitään. Hämmennys oli suuri, kun lavalla pomppikin paavin kaapuun sonnustautunut naamiosetä. Sairaintahan oli se, että musiikillisesti Ghost toimi mainiosti, puvustus vain häiritsi liikaa.

Illan pääesiintyjää, Devin Townsendia, halusin mennä katsomaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Jos joku saa kirjoitettua levyllisen biisejä kahvikupin ryöstämisestä, niin voiko se olla huonoa? Kannatti kyllä jäädä katsomaan. Äärimmäisen hauska meininki lavalla ja biisitkin ihan kivoja, vaikka eivät mieleen erityisesti jääneetkään.

Sunnuntain soittojärjestys lähinnä itketti. Tosin mahtavat artistit eivät. Olimme paikalla taas ajoissa, sillä fanityttöily ja turha eturivissä venailu nyt on vaan niin kivaa. Parkkeerasimme itsemme siis EMP -lavan eteen heti alkuun ja siinä pysyttiinkin sitten paria pientä jaloittelua lukuunottamatta.
Norjalainen Kverlertak, joka on saanut älytöntä ylistystä osakseen, lämmitti lavan hyvin onnistuneesti. Meininki oli aivan mieletön, laulaja kiipeili ties missä ja uhmasi järjestystä crowd surfaamalla. Pelottava kokemus, kun herra loikkasi alas lavalta ja juoksi suoraan kohti. Vaikka bändiin en olekaan tutustunut yhtään sen paremmin, veikkaan, että näitä tulee käytyä katsomassa, jos samoille festareille sovitaan.

Kverlertakin jälkeen oli tehokasta taiteiluaikaa ja kaupasta anastetuilla jäätelölaatikoilla, tusseilla sekä kasvomaaleilla syntyi kolme lähes eeppistä kylttiä. Herättivät muuten semisti huomiota.
Edellisenä iltana Aliaksen jännäversiosta löydetty sanonta "Onnellisella miehellä ei ole paitaa" kääntyi englanniksi ja sai jenkkiläisen yrmyn nauramaan. Agnostic Front oli hauskaa moshmoshpitpitpit -musaa.

Mahdollisesti eniten kommentteja kerännyt kyltti löysi tiensä Amorphiksen yleisön sekaan ja sieltä screenille. Kuten jo Nummipostauksessa taisin mainita, Amorphis on festarihuora, käyvät joka paikassa ja saavat siitä vielä maksunkin. Kyllähän se keikka sivusta katsottuna oli aika jees, mutta tulevan fiilistely alkoi käydä jo liiaksi pienelle fanityttöpariskunnalle.

Voi hyvä luoja. Kesän paras keikka, ehdottomasti! Turisas veti aivan mielettömän setin. Oikeastaan Turisaksen ansiosta oon alkanut kuuntelemaan yhä enemmän näitä folkahtavia bändejä, mikä ei ole ollenkaan huono asia.
Kannatti ehdottomasti odottaa koko kuuma kesäpäivä ja taiteilla taas kummallisuuksia, sillä niistä voi toisinaan olla jopa hyötyä. Otsikkoon viitaten, Mathias ilmoitti, että biisit hupenevat liian nopeasti suhteessa soittoaikaan, joten mukaan mahtuisi vielä yksi täytebiisi. Nooh, Hunting Pirates ei kuulunut kesäsettiin, mutta me ihan välttämättä tahdottiin kyseinen biisi kuulla ja siitä taiteiltiin jopa kyltti merirosvolaivoineen. Tarpeeksi meteliä ja pienen pohdinnan jälkeen alkoi kuulua Hunting Piratesin ensisävelet. Kommenttina vielä lavalta: "Tää on omistettu näille kahdelle tytölle eturivissä." Joo, ei mulla muuta. Ette usko sitä liekehdinnän, fanitytötyksen ja rakkauden määrää tuon biisin, ja loppukeikankin, aikana. Ei sitten mitään järkeä. Eikä meinaa muuten rapsaamisestakaan tulla yhtään mitään, kun tuota liekehtii edelleen. :D

Oli semisti perseestä, että Amon Amarth, joka on ehtinyt kivuta oman bändilistan top 10 -osastolle lyhyessä ajassa, soitti heti Turisaksen jälkeen. Liekehdintä oli liiallista, että olisi voinut keskittyä MonMarthiin täysillä. Tosin eipä tuo keikka oikeastaan ollut kummoinen, Englannin vedot olivat parempia. Hauskaahan oli se, että MonMarthin takia taisin oikeastaan päätyä koko festareille, hupsista. Mutta aaaaaah, setissä oli parsabiisejä tyyliin Guardians of Asgaard, The Pursuit of Vikings, Twilight of The Thunder God, Destroyer of the Universe ja parhaana kaikista oma ehdoton lemppari Asator. Tykkään mm. viikinkilyriikoista.
Ei kuitenkaan huono päätös noille festareille. Nyt pitää vaan odottaa, että MonMarth keksii keikata jossain riittävän lähellä.

Kesän viimeinen festari, mutta ei suinkaan viimeinen keikka. On muuten aivan mielettömän hauskaa elää festarit ja muut kesän keikat uudelleen näin syksyllä, kun on kylmää ja märkää.

19.10.2011

"En mie jaksa enää vittuilla teille."

Aitoon kirkastusjuhlat 9.7.2011
Kun iskä lähtee, niin tytär menee perässä, varsinkin jos kummisetä maksaa.
Aitoon kirkkarit on kyllä niin peltofestarit, kuin olla voi. Eipä tuo sinänsä haittaa, vaikka lava onkin ladossa. Kokemuksia pitää olla.

Rockwalli on sinänsä aivan mahtava livebändi, että pojat saavat haltuun niin ison kuin pienenkin lavan, yleisöstä puhumattakaan. Ja kun pari biisiäkin on niin korvamatoja, ettei mitään järkeä, niin hiphei ja jee. Muistaakseni mainitsin joskus aiemmin, että näillä pojilla on kyllä ainesta vaikka mihin, siitä ei pääse minnekään. Pari vuotta ankaraa treeniä niin johan toimii. Ja kun kaikki toimii jo nyt. Pojat, alkaa päästäkö sitä nestettä kertymään päähän asti :D Keikkaseurana ollut serkkunikin diggaili poikien meiningeistä kovasti, vaikka onkin enemmän metalliin päin kääntynyt.

Popeda on kuulunut omalle soittolistalle oikeastaan aina, koska iskä on bändiä luukuttanut ihan alkuajoista lähtien. Käännytys toimi ja nykyään yleensä vaan valitan, kun iskä selittää lähtevänsä katsomaan Popedaa eikä ota mua mukaan. Nooh, tällä kertaa kuitenkin kävi toisin, ja pääsin fiilistelemään. Popeda nyt vaan toimii ja Paten karisma on mieletön. Ei tuu kesää ilman Kuuma Kesä -biisiä!

Frederik. En sano mitään muuta, kuin sen, että kukaan ei menetä yhtään mitään, jos ei ikinä tule näkemään herraa livenä. Tosin viihdearvo on hämmentävä. Tarun kanssa kuuntelimme ja lollasimme tasan yhden potpurin, joka päättyi Tsingis Khaniin. Se oli meille liikaa ja hiivimme takaisin päälavan suuntaan odottamaan.


Kotiteollisuus on niitä bändejä, joita vaan tarvitsee aina mennä katsomaan. Ja toisaalta, kyllähän sitä ilokseen kuuntelee. Hynysen lyriikka on aivan mahtavaa! Välispiikit ovat yleensä keikkojen parasta antia, mutta tällä kertaa Hynynen ilmoitti olevansa liian vanha, ettei jaksa enää edes vittuilla yleisölle. Mutta onneksi yleisö jaksaa vittuilla artistille.
Keikan aikana lavan ja aidan väliin hyökkäsi yhtäkkiä setä, joka tuli tarjoilemaan makkaraa. Hämmentävää sinänsä, mutta äärimmäisen hauskaa.

Koko festaripäivästä jäi äärimmäisen hyvä fiilis ja parasta oli se, että tajusimme taas serkkuni kanssa, kuinka hauskaa meillä oikeasti onkaan yhdessä. Seuraava yhteinen keikkareissu suunniteltiinkin heti Kotiteollisuuden jälkeen :D.