27.2.2012

"Jump, jump, jump, jump...!"

Amaranthe @ Klubi, Turku 25.1.2012
Jos suomimetalli on se ykkösjuttu, niin eivätpä nuo naapurimaan bändit kovin kaukana perässä tule. Ruotsaisia bändejä tulee kuunneltua useamminkin, joten Amaranthe teki mainion lisäyksen listaan tuossa vajaa kaksi vuotta takaperin.
Debyyttinsähän Amanranthe julkaisi alkuvuodesta 2011 ja nousi aika reipasta vauhtia listoille ja isomman yleisön tietoisuuteen. Nyt kyseessä olikin eka Suomen headlining-kiertue, joka onnekseni rantautui myös Turkuun.
Keikan odottelu oli lähinnä tuskallista, koska olin jo valmiiksi koomassa päivän muotinäytösten takia, mutta ei se toisaalta tahtia haitannut. Paikka aivan keskellä eturivissä oli kovin mukava. Klubilla oli myös huomattavan paljon porukkaa, en ehkä ollut sisäistänyt bändin suosion olevan niinkin suuri Suomessa. Tosin ruotsinkielistä puhetta kuului kyllä normaalia enemmän.
Jaksan aina ihmetellä, miten yhteen bändiin voi mahtua kolme laulajaa niin toimivasti, kuin Amaranthessa nähdään. Toisaalta se luo ihanaa vaihtelua ja sen myötä toki bändi pystyy tekemään biisejään laajemmin, kun ei olla rajoittuneita vain tiettyyn ääneen ja äänialaan.
Henkilökohtaisesti en oo niinkään viehtynyt Elizen ääneen noin yleisellä tasolla, mutta kyllä se toimii mainiosti Andyn ja Jaken sekaan tungettuna. Sinänsä mua ehkä harmittaa vähän, että Elize tuntuu olevan liidilaulaja, vaikka Jake ehkä mun mielestä sopisi moiseen rooliin paremmin. Mutta mielipideasioita ovat nämä.
Lavaenergia on toki aivan omaa luokkaansa, koko bändillä tuntuu olevan niin hyvä meininki koko ajan. Johan ja Olof eivät osaa pysyä paikoillaan, saati sitten Jake.
Kun missään vaiheessa ei oo tietoakaan vähän kököstä biisistä, niin fiilis on katossa jatkuvalla syötöllä. Kädet ilmassa, jalat irti maasta hyppimisen takia ja ääni kovalla rasituksella. Amaranthen lyriikka on oikeasti aika hienoa, sitä ei voi kieltää. Hengähtämisen kannalta Amaranthine oli erittäin jees, ei ollut tarvetta hyppiä tai huutaa. Riitti kun tuijotteli enemmän tai vähemmän ihastuneesti.
Setin vikat biisit Automatic ja Hunger olivat todellakin oikealla paikallaan setissä. Se tunne oli aivan totaalisen älytön ja voimia kuluttava. Hungerin konfettiylläri oli kovinkin mukava. Varsinkin kun kolmemetrisen konfetin osuminen päähän meinaan tuntui.
Keikan jälkeen pääsimme juttusille koko bändin kanssa ja kameraan tallentui myös hieman harvinaislaatuisempi kuva, missä oli mukana koko bändi, A sekä allekirjoittanut.
Huomaa loistavasti, että valtava nousukiito ja suosio ei ole noussut päähän bändiläisille, sen verran iloisesti ja ystävällisesti juttelivat fanien kanssa. Läppää heitettiin puolin ja toisin ja kuittailua bändiläisten välillä oli lähestulkoon taukoamatta.
Ja jos kiinnostaa tietää, niin kesällä Amaranthe on tulossa ainakin Myötätuulirockiin sekä Qstockiin.

24.2.2012

"Täs on ollu kaikenlaista"

Pekka Heino duo @ Ruby & Fellas, Tampere, 21.1.2012
Uusi keikkavuosi alkoi tällä kertaa hyvinkin rauhallisissa merkeissä, kerrankin.
Jotain kautta selvisi, että Pekalla on tiedossa keikka Tampereella. Nopea vilkaisu kalenteriin, kynä käteen ja päivä oli varattu Tamperematkailulle.
Odotin aika innoissani, mitä ilta toisi tullessaan, koska Pekka on parhautta. Ja akustinen Pekka oli mulle vielä tuntematon asia. Keikan alkaessa kävi ilmi, että duo olikin kasvanut trioksi, mikä ei tosin haitannut ollenkaan. Tunnelman puolesta Ruby & Fellas oli aivan mainio, hämyinen irkkubaari ja akkarimusaa. Omnomnom.

Alkukeikasta juomapolitiikka ei sinänsä ihan toiminut. Tai toimi, mutta vettä oli yllättävän vaikea saada lavalle. Jekku kun ei ole paras mahdollinen juoma laulun ylläpitoon.

Setti oli ihanan vaihteleva ja välillä hyvinkin spontaani. Kuultiin Elvistä, Bon Jovia, Bryan Adamsia ja totaalisen spontaanisti, toiveena heitettyä, rockabillya. Se riemu ja liekehdintä näkyi kilometrin päähän, kun Pekka pääsi vetämään rockabillya. Runaway sai tuona iltana uuden reggae-sovituksen, joka oli kieltämättä lähinnä hämmentävä. Ja kyllähän siinä sanatkin ehtivät unohtua. Livin' on a prayer sai myös niin hämärän sovituksen, että kukaan yleisöstä ei pysynyt yhtään perässä. Koitapa siinä nyt sitten laulaa mukana. :D
Itseäni miellyttävin spontaaniusbiisi oli ehdottomasti Bon Jovin Bed of Roses, jota rumpalipoika Hessu Maxx alkuun vain jamitteli yksinään tauon aikana. Kornia ja ihanaa. Olin siis kehittänyt jonkinlaisen obsession tuohon biisiin ihan alkuvuodesta.
Toisen kitaran kanssa heilunut Mikko Lahtonen yllätti kovin mainiolla lauluäänellään, kun pääsi vetämään Stand By Me:ta.

Lavalta kuului välillä niin huonoa läppää että ei ollut tosikaan. Pekka sai lisänimen Leijonanharja, kaiku oli hyvä asia, koska se peitti virheet. Pekalla oli perversio fiftariin kyseisenä iltana, Mikon mukaan.

Ilta ja keikka on helpoin koota toteamalla, että hymy oli huulilla koko ajan.
Kuvat lainattu luvalla täältä.

21.2.2012

Wild Xmas tour pt.2

COB @ Rytmikorjaamo, Seinäjoki, 29.12.2011
Vuoden viimeinen keikka ja samalla mulle uusi keikkapaikka sekä talkoilu. Narikkaduunia oli sinänsä kovin mukava tehdä. Ja autoilu Seinäjoelle oli myös kivaa.

Tällä kertaa lyhyt rapsa, koska eroa edelliseen keikkaan ei juurikaan ollut.
Medeia alkoi kuulostaa jo himpun verran paremmalta toisella kerralla, mutta ei se vieläkään iskenyt. Kyllä se toimi sinänsä fiilistelymusana narikassa hengaillessa.

COB soitti täsmälleen saman setin, kuin Tampereellakin, mutta mitä pienistä. Toisinaan on kiva kokea lempparibändien keikkoja ns. taka-alalta eikä aina sieltä eturivistä, joka on toki paras paikka.
Kauempaa ja taka-alalta kaiken näkee laajemmin ja musiikkiin keskittyy ihan eri tavalla kuin eturivissä. Mukavan virkistävää, pakko sanoa. Suunnilleen puolet keikasta vietettiin kuitenkin lavan tuntumassa perinteisesti pitin vieressä. Argh.
Niska oli edellisestä jo niin heikossa hapessa, että keikka meni lähinnä rauhallisemman fiilistelyn ja äänen rääkkäyksen parissa ja ehkä vähän söpöillessäkin. Fanityttösin edelleen Roopea ja kartutin plektrakokoelmaani himpun harvinaisemmalla Henkan plekulla.

Kävin elämäni ekaa kertaa seinäjokilaisessa baarissa, joka ei muuten ollut hassumpi, rokkibaari Päällikkö on ihan vierailun arvoinen paikka. Mystisiä keskusteluja sekä pelottavat jatkot. Nukkumista autossa Rytmiksen pihassa. Kokemusrikas reissu, muuta ei voi sanoa.

Viisi Bodomin keikkaa samana vuonna oli äärimmäisen jees! Kesällä toivottavasti pääsee katsastamaan jonkun festarikeikoista.

Wild Xmas tour pt.1

Children Of Bodom @ Pakkis, Tampere, 28.12.2011
Kinkunsulatusta parhaimmillaan, vaikka en edes syö kinkkua. Mitä mainioin tapa myös viettää lomapäiviä. Makoilin muutaman tunnin Pakkahuoneen portailla makuupussiin kääriytyneenä minttukaakaota juoden. Kiva keikkajonotus ja silleen. Tapahtui hämmentäviä makuupussitestejä sekä liikaa huonoa läppää. Tykkäsin kovin.

Lämppärinä soitti Medeia, joka oli mulle täysin uusi tuttavuus. Ei oikein iskenyt, vaikka lavameininki ihan mukiinmenevää olikin. Pitäisi ehkä kuitenkin tutustua pikkuisen paremmin ja muodostaa tarkempi mielipide vasta sen jälkeen.

Jo kolme keikkaa aiemmin samana vuonna nähneenä, osasin odottaa perushyvää keikkaa ja settiä. Mutta ei, en saanut vieläkään Mask of Sanitya, mutta se taitaa olla melkein turha toivo muutenkin.
Keikan alku hajotti, kun Jaska ilmestyi lavalle vilkuttaen samalla kuninkaallisesti.
Muutosta settiin oli tapahtunut sitten kevään, mikä oli aivan hyvä asia. Uusia ja vanhoja biisejä oli taas mukavasti sekoiteltu.
Ekat kolme biisiä oli tungettu aika hauskaan järjestykseen omasta mielestäni. Alkuun pamahti Shovel Knockout (ei hyvä aloitusbiisi), sen perään Are You Dead Yet?, joka lämmitti mieltä suuresti, koska sitä ei ollut setissä keväällä ja kolmantena kehiin rynnisti Not my Funeral, joka taas on ehkä parhaita aloitusbiisejä ikinä.
Lähes perinteistä hittiputkea Living Dead Beat/In Your Face/Sixpounder ei tällä kertaa kuultu, vaikka nuo kaikki biisit mukana setissä olivatkin. Toisaalta oli ihan kiva, että ne oli ripoteltu sinne tänne, mutta tykkään liikaa putkiversiosta. Se tappaa, mutta niin sen kuuluukin!
Lavalle oli roudattu taas pitkästä aikaa se tuttu autonrämä, jonka nokan edessä keikkui tällä kertaa värikkäin valoin koristeltu minijoulukuusi. Koomista tietyllä tasolla.

Ja lisää länkytystä setistä. Deadnight Warrior oli kiva, vaikka ei sinänsä omiin lemppareihin kuulukaan, samoin Kissing the Shadows. Mutta oikeasti, miksi sen Blooddrunkin pitää roikkua setissä? Joku viisaampi voi kertoa tän mulle. Kun kyseisellä levyllä ois niin paljon parempiakin biisejä! Banned From Heaven ois mahti varsinkin jos perään heitettäisiin Roundtrip To Hell And Back. Ehkä oon jo selittänyt aiheesta, mutta Roundtrip on kyllä ehdoton lemppari RRF:lta ja sen intro-osa kuulostaa jollain sairaalla tavalla Lordilta.
Tykkään ihan mielettömästi noista Bodomin köörihuutokertsilisäjutuista, tykkään siitä miten joukkovoimaa osataan hyödyntää biiseissä ilman, että se vedetään överiksi. Lisää tosi paljon voimaa ja persoonaa biiseihin, kun tasapaksuus jää pois matkasta moisen avulla. Hyvinä esimerkkeinä Roundtrip, In your face ja Are you dead yet?.

Hate Me! toimii sinänsä aina, mutta samalla se aiheuttaa suurta naurukuolemaa. Eläkeläisten Vihaan humppaa on syöpynyt mun mieleen aivan liian pahasti ja sen takia tuohon biisiin on vaikeaa suhtautua enää vakavasti. Eikä kaverin kesäniittyhumppa-luonnehdintakaan auta asiaa.
Angels Don't Kill on suuri livemahtavuus! Bodomin kiipat nyt on eeppisiä, mutta tuossa biisissä ne ovat eniten omaa korvaa hivelevät, tiedä sitten miksi. Ja entisenä pianistina ajattelen musaa monesti kiippojen kautta. Tosin nyt on pakko todeta, että Janne on ehkä yksi kusipäisimmistä muusikoista. Ainakin oman kokemuksen perusteella. Ei mitään kiinnostusta faneja kohtaan ja jos joku erehtyy juttelemaan niin kovin on kylmää reagointia. Ei näin!
 On sinänsä ehkä vähän huvittavaa, että keikan kuvia selatessa oli aivan liekeissä, kun kerrankin sain kelvon kuvan Roopesta. Keväisen Lontoon keikan takia oon ikuisesti kiitollinen Roopelle ja Englannissa kävi muutenkin ilmi, kuinka mukava ja symppis tuo setä osaakaan olla. Monesti COB:sta puhuttaessa Roope jotenkin aina onnistutaan jättämään huomiotta, vaikka onhan hän kuitenkin aivan mahtava kitaristi. Se on sinänsä surullista, koska tuntuu että useimmilla on "Lol, joku Latvala"-asenne. Mitä pirua, ihan oikeasti! Aina keskitytään vain Laihoon. Murrrr, sanon minä.
Keikan jälkeen törmäiltiin osaan sedistä jatkobaarissa ja yllätyin kovin, kun Roope kyseli, että olenkos minä se tyttö sieltä Lontoosta. :)
Kovin eeppinen ilta kaiken kaikkiaan, Bodom taitaa toimia aina lähes takuuvarmasti!

3.2.2012

Floating in the moonlit sky

Tarja Turunen & Harus @ Turun Tuomiokirkko, 19.12.2011
Okei, Tarja on puhdasta rakkautta. Tai oikeastaan Tarja Nightwishin aikaan, kun äänessä oli enemmän särmää. Kirjoitan tästä asiasta joskus oman postauksen, kunhan saan keikkarapsat ajantasalle.


Asiaan. Vuoden toinen joulukonsertti, joka oli huomattavasti perinteisempi kuin Raskasta Joulua. En edelleekään oo mikään perinteisten joululaulujen suuri fani, niin silti Tarjaa oli oikeastaan pakko lähteä kuuntelemaan.
Tulkitsijana Tarja on mainio ja ääni saa pakostakin kylmäväreet kulkemaan selkää pitkin. Ja myönnän myös kyynelehtineeni puolet konsertista.
Konserttipaikkana Turun Tuomiokirkko on aivan upea! Sopi täydellisesti Tarjan äänen tuomalle dramaattisuudelle. Eikä niissä Kalevi Kiviniemen urkutaiturointi huonommaksi päässyt. Tarjan pitäessä hengähdystaukoa pariinkin otteeseen, kuultiin aivan uskomattomia instrumentaalikappaleita. Se oli jotain aivan älytöntä. Kylmiä väreitä, puhdasta musiikin aiheuttamaa euforiaa. 
Kun on tottunut ns. kevyisiin versioihin joululauluista, Tarjan dramaattinen tulkinta vaatii kyllä oikeanlaisen suhtautumisen. Mutta kaunista se oli alusta loppuun asti. Jossain vaiheessa kuultiin myös Tarjan itsesäveltämä ja -sanoittama espanjankielinen Ave Maria, joka toki oli kaunis. En tosin vieläkään ole täysin vakuuttunut Tarjan sävellystaidoista.
Kun rakkaus musiikkiin on syttynyt juurikin Tarjan ansiosta, live on aina upeaa. Ja se, miten ihmisestä voi lähteä niin kaunis ääni, on jotenkin pysäyttävää. Nyt viidettä kertaa Tarjan liveä todistaneena voin rehellisesti käyttää kliseeilmaisua Angel of Music. En edes saa puettua sitä pysäyttävää tunnetta sanoiksi. Sitä ei voi selittää, sen vain tuntee jossain syvällä. Laulamisen riemu näkyy Tarjasta pitkälle ja se herkistää fanitytön helposti ihan kyyneliin asti. 
Kuvaaminen oli sallittua vain viimeisen biisin, ja encoren, aikana, joten kerrankin pystyi keskittymään täysillä musiikkiin. Liian harvoin vain kuuntelee musiikkia eikä tee mitään muuta. Se tunne on aivan käsittämättömän rauhoittava ja antaa voimaa älyttömästi.
Mulle tärkein joululaulu on kliseisesti Howard Blaken Walking in the Air. Tarjan tulkitsemana se on jotain hyvinkin kaunista. Rakastan kyseistä kappaletta mielettömästi. Se on edelleenkin ehkä ainoa mitä osaan enää pianolla soittaa. Sen opettelu ei koskaan ollut mitenkään pakotetun tuntuista. Ja Lumiukko on ehkä hienoin animaatio IKINÄ.
Koko konsertti oli silkkaa korvakarkkia, en voi oikeastaan sanoa muuta.