Yhden päivän tauko keikkojen välissä teki vallan hyvää ja tällä kertaa jonottaminen suoritettiin pitkän kaavan mukaan ja kunnon varusteilla. Sääkin onneksi suosi meitä eikä infernaalista kylmyyttä tarvinnut kärsiä.
Kun jonotusta oli jäljellä reipas pari tuntia kävi ilmi, että ovia avataan kaksi. Ja siellä toisella ovellahan oli tasan 3 ihmistä. Raahauduimme tavarakasamme kanssa toiselle ovelle, mikä oli äärimmäisen hyvä ratkaisu loppuviimeksi. Loppujonotus meni armottoma fiilistelyn parissa ja I Want My Tears Back raikasi autosta volat kaakossa. Se oli ihan törkeän hauskaa.
Joku kanssajonottajista oli keksinyt, että tehdäänpäs keikalle 50 Aku Ankka -naamaria ja jakeli niitä sitten jonossa. Kieltämättä hauska idea, varsinkin kun porukka oli oikeasti mukana siinä.
Viimehetken paniikkivaatteidenvaihto ja laukun tyhjäys. Ne piinavimmat 10 minuuttia, kun ovien aukeamista odotettiin. Lopputulos oli se, että A löysi tiensä eturiviin ihan ensimmäisenä ja loppurykmentti juoksi perässä. Eturivi Empun kohdalla. Tavoite saavutettu.
Poisonblack, josta ei ole tärähtämättömiä kuvia, saatiin muuten kiinni jo päivällä ennen keikkaa ja siinä oli ihan hauskaa jutella setien kanssa. Tyhmät eivät vaan tajunneet esittää biisitoivettaan sedille.
No jaa, keikka oli taas mainio. Setissä oli pieni muutos, kun Bear the Cross oli mukana. Erityishuomiota oli taas havaittavissa. Tällä kertaa porukka tuntui olevan paremmin mukana kuin Jyväskylässä ja se oli erittäin jees. Mutta kyllä me A:n kanssa taas taidettiin pitää parhaiten käpälät katossa.
Taiteilimme myös erittäin tyylikkään, not, kylttiasian PB:lle. Ja se päätyi lopulta myös bändin kynsiin. Ville hajosi totaalisesti, mutta ei tehnyt kehotuksemme mukaisesti.
Koska jonotusta kertyi useampi tunti, odotus oli ihan omaa luokkaansa ennen Nightwishia.
Ja odotus kyllä taas palkittiin. Fiilis oli mielettömän hieno, vaikka järkkärit olivatkin semisti kettumaisia. Hienoinen fanityttöilytärinä oli päällä ja fiilis oman pään sisällä alkoi käydä sietämättömäksi.
Joku saattaa muistaa muutaman vuoden takaisen The Islander -failin Sauna Open Airista. Sanathan siinä pääsi unohtumaan aivan totaalisesti. Ja niin muuten kävi tälläkin keikalla. Tosin tarvetta alusta alkamiselle ei ollut, kun yleisö auttoi hyvin kovaäänisesti. Mutta Marcon mukaan Tampere on kirottu.
Itselle keikan kohokohdaksi nousi takuuvarma humppapomppubiisi I want my tears back. Ja oikeasti. Troy Donockley. Olen kohtuullisen sanaton. Rakastan irkkupillejä ja Troy todellakin ne hallitsee. Kylmät väreet taattu, positiivisella tavalla. Vaikka Nightwish oli ennenkin ihan mahtava, niin Troy mun mielestä vielä paransi bändiä. Ja puhutaanko sitten vielä Troyn laulusta? Jos pitäisi valita tasan yksi laulaja, jota pitäisi kuunnella loppuikänsä niin mulle Troy olisi se valinta. Se on niin korvakarkkia ettei mitään järkeä.
On sinänsä vähän harmillista, että Troy tavallaan sivuutetaan täysin, kun puhutaan Nightwishista. Typerää. Me A:n kanssa huomioimme Troyta keikan aikana useaankin otteeseen ja saimme osan lopustakin eturivistä mukaan tähän. Ja Troy todellakin arvosti!
Itsehän olin järkevästi kiskonut korsetin päälleni pidemmän tauon jälkeen. EI hyvä. Siinä ennen setin puoliväliä korsetti lähti päältä melko vikkelään. Ja siitähän riemu repesi, kun hengittäminen, huutaminen, laulaminen ja yleinen pomppiminen oli helpompaa ja mukavampaa. Jes!
Kyseessä oli suomirundin vika keikka, joten odotin siellä olevan jotain spesiaalia, mutta ei. Tosin eipä mulla mitään pahaakaan sanottavaa keikasta ole :)
Meni kyllä pieneksi perhetapaamiseksi koko keikka, kun äiti, iskä, isosisko poikaystävänsä kanssa ja serkkuni olivat myös keikalla. Äiti keikan jälkeen oli kuulemma ilmoittanut, että tätähän voisi kuunnella kotonakin. Sisko taas oli Sveitsi ja poikaystävänsä ei tykännyt Aneten live-esiintymisestä. Iskä taas diggaili. Ja serkku taas oli aivan liekeissä. Myös Poisonblackista! Ja tässä pari päivää takaperin A:n isoveli ilmoitti, että tämä keikka sai hänet kuuntelemaan Poisonblackia. Yaay!
Lavalta kertyi mukaan jännää krääsää. Empun pleku napattiin, sekä Empun suomihattu, katsokaa Marcon kuva, koristaa nyt kirjahyllyä. Melko herttaista, jos en sanoisi.
Mutta voi, se fiilis keikan jälkeen! Parasta. Aivan mahtava viikonloppu, pakko todeta. Kaksi upeaa keikkaa ja kaksi itselle rakasta bändiä. Tähän on vain todettava: KIITOS!
