Tanssi ihmeellisesti

Blogin kuvahommia korjaillessa silmiin osui kasa kuvia keväältä. Tiedän olevani aika myöhässä näiden kanssa, mutta miksipä ei.

  Stamina @ Gong, Tku 6.5.2017

En aio höpistä keikasta sen kummempia, kun se ei ole enää mitenkään ajankohtainen, mutta nää kuvat on ihan kivoja. Ja ehkä mainitsemisen arvoinen asia on se, että oon taas alkanut diggailla Stam1naa vähän enemmän. Varmaan joku kolmisen vuotta meni, että Stam1na ei napannut lainkaan, mutta tämä tilanne on korjattu.

Käykää tuolla kommenttiboksissa huutamassa "HEP!" tai jotain vastaavaa, jos ootte vielä mukana roikkumassa täällä. Hyvin pitkän blogikuoleman jälkeen ihan mielenkiinnosta pientä kartoitusta. Ja jos on musa-aiheisia postausehdotuksia niin huudelkaa. Ehkä jotain top-5 -listoja?

Dancing underneath the skies of lust

Yhdistetään kolme suosikkiasiaa...

Poets of the Fall @ Gong, Turku 3.3.2017

Nostalgiabändi, lempparivenue ja valokuvaus. Melko hyvä resepti onnistuneeseen keikkailtaan.

Poets of the Fall on mulle yksi niistä bändeistä, jotka lurkkivat taustalla vuosi toisensa jälkeen. Voi mennä helposti viisikin vuotta, kun en melkein edes muista, että joku bändi on olemassa. Sitten tapahtuu jotain jännittävää. Joku mainitsee bändin, kuulee biisin radiossa, ilmoitetaan keikka omalle olohuonevenuelle. Tässä tapauksessa kyseessä oli viimeisenä mainittu vaihtoehto.

Jostain mystisestä syystä päädyn useimmiten bloggaamaan näistä vähän nostalgisemmista keikkahommista, mutta haitanneeko tuo? Ehkä mun on vaan helpompi kirjoittaa, kun on muutakin sanottavaa pelkän keikkaraportoinnin lisäksi. Ja paljon mieluummin jaan kunnollisia kuvia luuriräpsyjen sijaan. Kamera on keikoilla nykyään hyvin harvoin mukana, kun mieluummin katson keikan oikeasti enkä linssin läpi. Klubin vaihtuessa Gongiksi myös kuvauspolitiikka muuttui ja ilman lupia ei saa kuvata. Roudaushommien seurauksena oon toki siinä asemassa, että saan kuvausluvat ilman ongelmia, mutta useimmiten oon fiilistelemässä livemusaa ilman ylimääräisiä härpäkkeitä, joista täytyy huolehtia.

Kuvausta ajatellen Gong ei oo ehkä ideaalein paikka, koska talon omat valot on vähän ehkä ei niin hyvät. PotF roudasi omat valot mukanaan ja hyvät valot olivatkin. Kuvaaja kiitti, yleisö kiitti. Näytti ihan mahtavalta, kuten toivottavasti joistakin kuvista huomaa.

Palataan kuitenkin takaisin nostalgiaosioon, kun vähän eksyin aiheesta kuvauksen puolelle.

Gong julkaisi PotF-keikan ja minä innostuin. Kuten aiemmin mainitsin, kyseessä on yksi niitä bändejä, jotka unohtuu helposti. En tiedä miksi, mutta näin vaan käy. Kaikki muistaa, kuinka iso hitti Lift oli? Nuori minä diggaili hillitysti jo niihin aikoihin, kun kaikki mitä soitettiin paljon radiossa oli siistiä. Mun isosisko diggaili vähän enemmän, etenkin Carnival of Rustin aikoihin, ja levyt oli aika kovassa soitossa silloin. En tiedä, kuinka pahasti huijaan, kun sanon, että istuttiin tunteja siskon kanssa pelaamassa Sims ja kuunneltiin musaa. Kaksi ekaa levyä on kuitenkin uponneet lujaa mun päähän ja yhdistän ne aina siskooni ja siihen, et hengailtiin siskon huoneessa. Ikinä en omassa huoneessani PotFia kuunnellut. Hyvin harva bändi on tarttunut mulle siskon kautta, mutta ne tarttuivat sitten sitäkin lujempaa. PotF on just se bändi, mihin ei liity mitään negatiivista henkilökohtaisella tasolla. Nostalgiarakkaus on hieno asia.

Otin viimeisimmän Clearview -levyn tehokuunteluun ja muistin, kuinka paljon pidän Markon äänestä. Ja biiseistä. Revolution Rouletten jälkeen kuuntelu jäi lähes kokonaan ja nyt olikin vihdoin aika tehdä paluu, ja oon todella iloinen, että löysin PotFin uudestaan.

Keikassa oli kaksi miinusta. Se, että töiden vuoksi sisko ei päässyt mun seuraksi ja se, kun keikka alkoi mun suosikkibiisillä viimeisimmältä levyltä. Shadow Play soi ja multa jäi sen kunnollinen fiilistely ja rakastaminen hyvin vajaaksi, kun olin enemmän tai vähemmän jumissa lavan ja aidan välissä. Mainitaan nyt vielä semimiinuksena se, että olin kameran kanssa liikkeellä ja meni keikka sen vuoksi hieman ohi. Harmittaa, mutta tilanne ehkä korjaantuu uusintakierroksella Tampereella.

Mulla ei ole tarkkaa kuvaa settilistasta, koska kamera, mutta oli melko jännää, että vain yksi biisi oli mulle outo. Pari levyä on jäänyt lähes kokonaan kuuntelematta, tehokuuntelussa kävin kaikki läpi, mutta just niiltä levyiltä ei mitään setissä pahemmin ollutkaan.

Edellisen kerran näin PotFin livenä muistaakseni 2012. Silloin setissä oli joku ihan hämärä versio Carnival of Rustista. Onneksi nykyään on palattu alkuperäisempään versioon ja voi sitä riemua. Myönnän, CoR on ehkä mun ikuinen suosikkibiisi, ja levy, eikä varmaan sen takia yllätä, että kyseinen biisi oli ehdottomasti keikan kohokohtia. Myös otsikoksi päässyt lyriikanpätkä on mainittava erikseen, sillä se on yksi mun lemppareista. Se on taas yksi niistä asioista, jotka vaan viehättää, kuulostaa kauniilta ja ajatus on jotenkin ihanan kiehtova. Uskon, että tiedätte mitä tarkoitan.

 On niitä biisejä, joissa on joku ihan supermahtava nostatus kertsiin. War on yks niistä ja jestas, se jos joku toimi livenä!

Ykköslevyn biisit saivat hymyilemään nostalgia-arvollaan. Lift on mainittava erikseen ihan puhtaasti sen takia, että biisiin johtava nostatus oli ihan mieletön. Pistetään porukka hyppimään ja taputtamaan ja sit boom! Lift. Everything Fades tuli ehkä vähän puskista setissä, mutta en valita. Keikkaseurana toiminut E sai hyvät naurut mun reaktiosta, useampaan kertaan keikan aikana.

Clearview oli vahvasti edustettuna setissä ja kyllähän ne uudetkin livenä toimivat. Setin vikaksi biisiksi valittu Children of the Sun jätti jotenkin ihanan kevyen fiiliksen.

Livekunto on kyllä ihan omaa luokkaansa. Bändi kuulosti ja näytti hyvältä. Lavalla näytti olevan mainio meininki ja niin oli myös yleisössä. Yhteislaulu oli kohdillaan, kädet korkealla ilmassa. Mulla oli fiilis, että olin Gongin kokoisessa iloisessa kuplassa. 

Livemusiikki on aina ollut yksi mun suurimpia rakkauksia ja tää keikka oli ihan mieletön muistutus siitä. Kuten myös siitä, kuinka jotain voi rakastaa taustalla hyvin lujaa eikä itse oikeastaan edes tajua sitä. 

Sparks will fly

Ei tää blogin henkiinherätys mennyt ihan niin putkeen kuin oli tarkoitus. Motivaatio kirjoittamiseen oli hukassa, joten kesän keikat ja festarit jäi rapsaamatta, vaikka oli tarkoitus niin tehdä. Ehkäpä tässä vielä tulee käytyä festarihommat läpi yhtenä postauksena. Toki postaamattomuuteen on vaikuttanut se, että kaikki mun kuvat kesältä on luuriräpsyjä, joten laatu vähän itkettää. Nyt kuitenkin aloitetaan syksyn klubikausi. Ja isosti!

HIM @ Klubi, Turku 17.8.2015

HIM oli mulle teini-iässä iso juttu. Kun Dark Light julkaistiin 2005, musa iski lujaa, vaikka olin aiemminkin jo jotain biisejä diggaillut. Nyt 10 vuoden jälkeen pääsin vihdoin näkemään HIMin livenä ja vieläpä vähän harvinaisemmassa klubiympäristössä. Kun nää klubikeikat, etenkin Turun, julkaistiin saatoin hihkua typerästi, koska VIHDOIN!

Viimevuosina oon kuunnellut HIMiä ihan satunnaisesti. Screamworksia fiilistelin vähän enemmänkin, mutta jotenkin kaikki muu jyräsi tän bändin yli. Tykkään edelleen ihan hillittömästi Ville Valon soundista, mutta musatyyli jotenkin ei enää nappaa niin paljoa. Tai siis niinhän sitä luuli ennen keikkaa. Jos miettii monia muita bändejä, mitä oon aikanaan (ja edelleen) fanittanut, HIM ei kuitenkaan ollut mulle sellanen, että piti tietää kaikesta kaikki. Tykkäsin musasta enkä siihen aikaan ollut ees vielä järjetön fanityttö.

Ennen keikkaa ei ees tullut tehokuunneltua HIMiä, mikä hämmensi. Yleensä tulee just fiilisteltyä etukäteen. Tällä kertaa se fiilistely tapahtuikin sit roudaushommissa, kun bändi saapui paikalle ja tuli se legendaarinen OMGVilleValokävelijustmunohimitäapuaäääää -olo. Yritä siinä sit tajuta, että miten sun pitäis kantaa painavia asioita portaita ylös. Jep. 

Alkukeikka meni multa semisti ohi, kun ekat kolme biisiä yritin osata valokuvata ja juoksentelin ympäri Klubia mysteerireittejä pitkin, että pääsin kuvaamaan eri paikoista. Fun times. Omaksi harmiksi kuvat ei onnistuneet ihan niin hyvin kuin oisin halunnut, mutta harjoittelemalla oppii. Kaikki propsit oikeesti keikkakuvaajille, that's some serious stuff going on. Kolme biisiä aikaa saada superkivoja kuvia. On nää sentään luuriräpsyjä kivempia. Ja harvemmin tulee kuvattua ns. kuvauslupien kanssa. Nää mun kuvat ovat siis virallisesti myös Turun Klubin käytössä.

Yllättävän hyvin biisit muistuivat mieleen, kun niitä kuuli ja kyllä, Villen ääni vaikutti muhun ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Hymyilytti siis kovasti.

Flashbackeja teinivuosille, hämmentävän paljon lyriikoita muistissa, kylmiä väreitä. Fiilikset tuli käytyä laidasta laitaan. 

Pitää kuitenkin todeta, että jotenkin odotin livemeinigistä vähän erilaista. Toki Villen karismalla pärjää pitkälle, mutta herra laulajan liikkumattomuus ja eleettömyys hämmensi. Odotin jotain isompaa. Muu bändi oli kyllä fiiliksissä ja mukana, mutta Ville lähinnä pönötti. En ymmärrä. 

Setin kohokohtia mulle olivat Killing Loneliness, Heartkiller, Wings of a Butterfly, Wicked Game (OMG), Sacrament, Join me ja Funeral of Hearts (itketti ja nauratti samaan aikaan). Eritysesti pitää vielä kuitenkin mainita encoressa ihan vikana vedetty Rebel Yell. Oon kuullut ihan järjettömän määrän covervetoja kyseisestä biisistä ja nyt kyllä pitää sanoa, että tää oli henkilökohtainen lemppari. Ville käytti ääntään ihan eri tavalla kuin yleensä ja en ees tajua, törkeen siistiä! Lisää scream-Villeä, kiitos! 

Teini-ikäinen minä kiljui riemusta, nykyminä hymyili iloisesti. Jäi superkiva fiilis, kun pääsi vihdoin keikalle. Syksyn klubikausi tuli siis avattua varsin onnistuneesti.

Tähän loppuun vielä kysymys. Kiinnostaisko teitä myös lukea roudaushommista näiden rapsojen lisäksi? 

Nostalgiahommia

Jo vuosi takaperin mun piti herättää Snowfall henkiin. Kuten ehkä huomasitte, ei tapahtunut. Nyt se kuitenkin tapahtuu, kun pitkästä aikaa nappasin kameran mukaan keikalle. Tällä kertaa tulee isommin kuvia kuin tekstiä, mutta haitanneeko tuo.

Kuten ootte ehkä joskus huomanneet, mun musamaku ei rajoitu pelkästään raskaaseen musaan. Kevyempiä juttuja tulee kuunneltua kausittaisesti ja keikoilla käyn, jos sopivasti kivoja armaalle Klubille osuu. Tällä kertaa tuli lähdettyä fiilistelemään pitkälti nostalgian pohjalta.

Anssi Kela @ Klubi, Turku 28.5.2015

Aikanaan, kun Nummela julkaistiin se oli kova juttu kavereiden keskuudessa. Ja aika hyvin varmaan vieläkin osaan biisejä ulkoa. Omani nauhoitin kaverin cd:ltä kasetille. Ikää oli 9 vuotta. Nummelan jälkeistäkin levyä tuli sitten kuunneltua, ei kuitenkaan samalla innolla.

Toukokuussa julkaistu levy kantaa nimeä Nostalgiaa. Tyylillisesti (livevetojen ja parin lehtijutun perusteella) se on överiä kasarihömppää. Toimii muuten aika loistavasti! Vaikka itse näin ysärilapsena uuden levyn tyyli ei oo mulle nostalgista, Anssi Kela artistina on.

Näin Kelan edellisen, ja ensimmäisen, kerran livenä 5 vuotta sitten. Tykkäsin silloin, vaikka joistakin biiseistä tehdyt sovitukset olivat omaan korvaan vähän kummallisia. Tällä kertaa kuitenkin mentiin kunnollisella rokkikeikalla.

Keikan aloittanut Tanssilattialla on juurikin sitä kasaria ja lyriikka nauratti aika huolella. Kitaraton Anssi Kela on jännittävä näky.

Ja hei, tuulikoneita! Niiden kanssa ei voi mennä vikaan.

Keikan kohokohtia mulle olivat juurikin Nummelan ja uuden levyn biisit. Tokihan myös 1972 on kaikessa ööö raivostuttavassa simppeliydessään ihan toimiva.

Fiilis oli varsin mainio alusta loppuun ainakin noin niinkuin kameran läpi kun keikkaa pitkälti seurasi.  Spiikit oli hauskoja ja osuvia. Kivaa ja helppoa musaa kaikinpuolin. Kelan ääni miellyttää omaa korvaa ja toki arvostan herraa suuresti muusikkona ja sanataiteilijana.

Jos osutte vaikkapa samoille festareille, käykää kurkkaamassa Kelan livemeininki. Toimi meinaan ainakin klubiolosuhteissa varsin mainiosti.

Mainitaan nyt vielä tähän loppuun kuvajutuista. Viimeiset 2 vuotta oon kulkenut keikoilla ja muutenkin ilman kameraa eikä kuvaaminen oo muutenkaan maistunut. Nyt kuitenkin hengailukeikan varjolla nappasin sen mukaan. Ja voi että, oli ihan mielettömän kivaa pitkästä aikaa! Ehkä mä vielä joskus opin uudestaan. 

Nyt kun eka postaus on vihdoin naputeltu, on aika miettiä, että mitäs tänne nyt sit tuleekaan. Keikkarapsoja, levyarvioita, roudaushommia ehkä… Kertokaa, mitä TE haluaisitte täällä lukea ja nähdä? 

Trauma

Stam1na @ Bar Hovi, Rauma 20.4.2012

Stam1nalla mentiin taas kerran, mutta tällä kertaa fiilis ei ollut paras mahdollinen ennen keikan alkua. Väsytti, pää ei toiminut ja vitutus oli todellisuutta. Eli odotukset keikan suhteen ei olleet todellakaan mitenkään päin kovinkaan korkealla. Ja kun lähtö viivästyi ikävästi, niin porukkaa oli älyttömät määrät kattoon asti. Hirvittävän kiva. Toisaalta se yleisömäärä oli vain positiivinen asia, vaikka perinteinen eturivi menetettiinkin nopeammille otuksille. 

Keikan alkamista ei tarvinnutkaan odottaa kauaa ja sehän sitten muuten lähti kerrasta. Helvetin lujaa. Ihmismassa liikkui kokonaisuudessaan vähintään puoli metriä eteenpäin ja siinä samalla ilmeisesti lähti myös lavamonitorit liikkeelle. Hupsista. Jo alkuun tiesi, että tästä ei voi seurata mitään muuta kuin äärimmäisen kova keikka. Ja sitähän se oli. Parin ekan biisin aikana seilasin normaalia väkivaltaisemman ja humalaisemman pitin läpi seinän vierustalle, mikä oli kyllä erittäinkin hyvä ratkaisu. 

Jokainen tosin tietää, että keskellä yleisömassaa olessa osaa olla varuillaan ja valmiina ottamaan iskuja jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Väljemmillä vesillä ja reunassa taas pystyy seisoskelemaan ja fiilistelemään fyysisesti rennommin. Toisaalta siinä on huonotkin puolet. Stam1naa ei voi yksinkertaisesti seurata perinteisellä rokkipoliisityylillä. Tai voi, mutta siinä ei osaa olla varuillaan. Itse tein sen virheen ja lentelin sitten muutamaan kertaan erinäisiä laatikoita päin, kun ihmisiä tuli päälle vähän turhankin tiheään tahtiin. Mutta melkeinpä voisin sanoa, että isoin virhe oli vetää jalkaan tennarit maihareiden sijasta. Se ei todellakaan tunne mukavalta, kun karkeasti arvioituna 150 kiloinen hevidiggari loikkaa varpaille. Siinä sitten loikittiin yhdellä koivella hetki ja pidäteltiin kivusta johtuvia kyyneleitä. Loppukeikka menikin puolittain jo murjottua pikkuvarvasta varjellessa ja se ehkä hieman laski omaa fiilistä.

Heti keikan alkuvaiheilla lavalta kuultiin kehotusta lievälle rauhoittumiselle, sillä eturivi oli suurimmilta osin lavalla. Ja kyllähän bändi totesi, että meininki oli kuin alkuaikoina. Meininki oli ihan järjetön.

Hovin lava on melkoisen matala, joten eihän sieltä nurkasta mitenkään kehuttavasti nähnyt, mutta onneksi musiikki on pääasia eikä se, että näkee jotain. Se on sellainen kiva bonus. 

Tämän seurauksena kuviakaan ei tullut räpsittyä kuin pari ja nekin vähän sinne päin.

En nyt jaksa muistaa, että kuinka paljon tästä aiheesta on tullut selitettyä, mutta selitän nyt ehkä vähän lisää. Yksi Stam1nan parhaita puolia on ehdottomasti se, että setti vaihtuu joka keikalle. Yksikään keikka ei oo samanlainen eikä siihen liveen sitten oikeastaan voi kyllästyä. Biisejä on vaihtelevasti kaikilta levyiltä, vaikka tokihan uusin on aina eniten esillä. Hovin setin kohokohtana oli ehdottomasti Muuri, joka on yksi omia lemppareita. Nocebolta lemppariksi on noussut Puolikas Ihminen ja sekin on mitä mainioin livenä. 

Keikan jälkeen fiilis oli aivan toista, kuin ennen keikkaa. Hymy oli eksynyt huulille, vaikka varvasta särkikin. Pää oli kokenut sen kaivatun nollautumisen ja lopputuloksena saatiin fiilis, joka oli oikein jees. Stam1na onnistuu aina!

They're hot! They're nuts!

Emilie Autumn @ Klubi, Tampere 6.4.2012

Parempi myöhään... Ja pidetään tekstin osalta lyhyenä, kuvat kertovat teille älyttömästi. Rakastan EA-show:n visuaalisuutta yli kaiken. Tarinoilla on omat rekvisiittansa ja vaatetus on upeaa. Käsittämättömän inspiroivaa. Musiikki on melko erilaista kuin se, mitä yleensä tulee kuunneltua, mutta vaihtelu tunnetusti virkistää.

Suurin osa keikasta meni suu auki tuijottaessa. Kylmät väreet olivat myös todellisuutta. Se, miten lavalla keikkuvat kaunottaret ottivat yleisönsä huomioon oli mahtavaa. Harvoin näkee moisen määrän rakkautta välittyvän lavalta yleisöön. Jopa Tampereen Klubin tolppa sai osansa tästä rakkaudesta.

Älytön fanityttöily pääsi ilmoille ja teki mieli itkeä ja nauraa siinä euforiassa.
F.L.A.G. oli erittäin hyvin edustettuna setissä ja siinä oli sekä hyvät, että huonot puolensa. Levyä ei oltu vielä julkaistu, niin eihän noista biiseistä mitään tiennyt. Toisaalta taas sai käsityksen, mitä tuleva lätty tulisi sisältämään. Mukana oli myös Opheliacin ihanuuksia. 4 O'Clock säväytti aloituksena ja oma lempparihan tuo on.

Keikkaa ei voi muuta kuin ylistää. Ja keikan jälkeen eksyimme odottelemaan bussin liepeille. Maggots, VeVa sekä Contessa tulivat höpisemään ja hytisemään kanssamme. Ihania naisia, ehdottomasti.
Nyt vaan odotellaan kuumeisesti, että rutto rantautuu taas Suomeen. Spread the Plague!
(Voi muuten olla, että EA & BC tulee saamaan vielä oman postauksensa Overloadin puolella.)

Nauttikaa kuvista! Pakko todeta niiden olevan allekirjoittaneen parhaimmistoa keikkakuvien osalta. Oujea!

 

Fight Like A Girl

Not into boys, so it's gotta be Girls, girls, girls!

Time for Tea

Mikä lava? Missä?

Finntroll @ PRKL, Helsinki 31.3.2012

Mainitaan nyt vaikka heti alkuun, että minähän en kuuntele Finntrollia. Tai niin ainakin yritän kovasti itselleni ja muille uskotella. Silti piti lähteä porukan mukana keikalle, kun liputkaan ei maksaneet kovinkaan paljoa. 

Keikkaseurue oli kasattu foorumilaisita ja juttujen taso sitten olikin sen mukainen. Mutta voi sitä epäuskoista ilmettä, kun pääsimme todistamaan lavan kokoa. Tai siis minkä lavan? 30 sentin koroke tanssilattian vieressä. Voi helvetti. Pelotti jo ennen keikkaa niin vietävästi. Ja kun alkuperäisen suunnitelman vastaisesti eksyin hengamaan eturiviin, vaikka suunnittelin jääväni taka-alalle seuraamaan.

Lämppärinä toimi Domination Black, joka oli ihan jees ainakin laulajan äänen puolesta. Ja tekihän bändi myös ennätyksen allekirjoittaneen silmissä. Lavalla oli samaan aikaan kolmet kovin kauniit nahkahousut! (Tää aihe taitaa vaatia oman postauksen, kunhan näistä rästirapsoista päästään…) Bändin pisteet nousee heti, jos nahkahousut ovat riittävän istuvia. 

Muutaman biisin jälkeen tapahtui kuitenkin jotain hyvin hämmentävää ja lavasähköt keksivät lakata toimimasta. Niitä säädettiin hetki ja lopputuloksena DB jätti keikkansa kesken. Ja kyllähän sieltä heitettiin läppää, että Finntroll tuleekin vetämään akkarikeikan. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Keikka saatiin käyntiin sähköjen kanssa ja voi helvetti… Eiköhän puolet eturivistä, allekirjoittanut mukaan lukien, ollut kumossa lavalla. Tunnetusti harrastan toisinaan kajahtaneisuutta ja keikkakenkien virkaa toimittivat muutaman sentin korolla varustetut saappaat. Hyvin huono idea. Jos lavaa ei oo nimeksikään, niin voitte kuvitella sitä tasapainon puuttumisesta johtuvaa heilumista ja kaatuilua. Parin biisin jälkeen kengät lähtivät jalasta vikkelään ja loppukeikka sitten tanssittiin kirjaimellisesti lasinsiruilla. 

Jostain mystisestä syystä Vreth keksi, että siinä lavalla on kivaa hengailla juurikin meidän seurueemme kohdalla. Ei hyvä tämäkään. Pari kertaa tuli horjuttua lähestulkoon herran syliin. Puolet keikasta meillä oli siinä viiden ihmisen oma minipitti, kun yleisön puolella meitä roikkui neljä tiukasti toisissamme kiinni ja sitten Vreth heilui lavalla siinä kohdilla. Kieltämättä melko hauska kokemus. Koko ajan sai olla kiskomassa jotakuta kavereista pystyyn ja takaatuleva paine oli lähinnä jännittävä.

Setistä mun on paha lähteä kirjoittamaan mitään, koska oon vielä niin pahasti pihalla biiseistä. Eniten soitossa on ollut Jaktens Tid, joten tietoisuus biiseistä on hyvin suppea. Tosin Jaktens Tid oli helvetin kova! Me likes.

Bändin virallisena tarjoilijana toimi muuten jostain käsittämättömästä syystä Ensiferumista tuttu Petri Lindroos.

Vielä keikan jälkeenkin jaksoin uskotella, että minähän en näitä Peikkoja kuuntele. Mutta saatoin joutua toteamaan, että kyseessä oli kyllä yksi parhaita keikkoja koskaan. Hämmentävää on se, että TOP 5 keikat -listalla on jo kaksi keikkaa Finntrollilta. Hupsista. 

"Tää ei toimi koskaan tää spiikki..."

Harmaja @ Virgin Oil co. 30.3.2012
Sitä sanotaan, että vaihtelu virkistää. Harmajan keikalla tuo piti paikkansa, kun keikan aikana tai jälkeen ei sattunut. Rauhallisempi fiilistelylivemusa on välillä erittäinkin jees ja tässä JP Leppäluodon luotsaamaa tunnelmointibändi toimii mitä parhaiten.

Kuva lainattu Jatkobaarista

Keikka oli kokonaisuudessaan suurta korvakarkkia ja meininki oli mainio. Ja on muuten kivaa, kun saa keikasta mukavasti irti, jos on kuunnellut levyjä sopivasti ennen keikkaa. Fiilis oli rento koko ajan ja hymyilytti. 

Rapsat olisivat tosin sisällökkäämpiä, jos ne kirjoittaisi ajoissa eikä öö kolmea kuukautta keikan jälkeen. 

Pysymme siis nyt hyvinkin lyhyessä ja ytimekkäässä. 

Se oli kertakaikkiaan mukavaa, se kuulosti mahtavalta, seura oli aivan mainiota ja se oli hyvää lämmittelyä seuraavan päivän keikalle.

Otsikosta pitää vielä mainita se, että JP spiikkasi Kuuletko -biisin juonikkaasti kysymällä kuuletko? Se ei toiminut ja tätä sitten verrattiinkin surullisen kuuluisaan herraan, joka keksi yksittäispakattujen sokeripalojen avausmekanismin, jota kukaan ei koskaan tajunnut.

Lisää liveharmajaa minulle. Kiitos.

K3 pt. 1

Rock & Roll Sensation ft. Jarkko Ahola & Ville Tuomi @ Amarillo, Tampere 23.3.2012
Kuvat on taas kerran lainattu Jatkobaarista.

K3-klubi on kuukausittainen humppailu Tampereella, Kuninkaankadun Amarillossa. Housebändinä toimii jo täälläkin tutuksi tullut RRS ja Pekka Heino. Mukana on aina myös vierailevia tähtiä ja näin ekalla kerralla mukana olivat Jarkko Ahola (Teräsbetoni) ja Ville Tuomi (Leningrad Cowboys, ex-Suburban Tribe).

Keikka alkoi niin sanotusti puskista, kun bändi vaan hiipi lavalle oikeastaan kenenkään sen kummemmin huomaamatta. Pekan "Älkää tukehtuko pullaanne" -huuto taas pelästytti puolet ravintolasta, meidät mukaan lukien.

Alkusetti oli tuttua RRS:ssää Pekan kanssa, mutta muutaman biisin ja pienen tauon jälkeen lavan valtasi Jarkko Ahola. Suhtautuminen kyseiseen herraan on muuten huomattavasti helpompaa, kun lavalla ei näy nahkahousuja. Ja pakkohan se on myöntää, että Ahola on yksi Suomen kovimpia hevilaulajia. Ja myönnetään nyt sekin, että diggaan oikeasti Teräsbetonista.
Jaholan vetämänä kuultiin lähinnä AC/DC:ta sekä Queenia. Jarkon Queen-tulkinnat ovat kyllä sitten oikeasti mahtavia.

Ville Tuomen tullessa lavalle olin aika ennakkoluuloinen, että mitähän sieltä nyt tulee. Mutta sehän oli hauskaa. Tuomen pelleilyä oli hauska katsella ja se Suburban Tribe-veto oli erittäin jees.

Viihdearvo oli siis perinteisesti taattu. Varsinkin täysin spontaanissa encoressa, kun Pekka oli totaalisen pihalla siitä, mitä biisiä edes oltiin vetämässä. Mutta mainiota kaiken kaikkiaan :)

Humppaa ja Stam1naaaaaaaaaaaa

Stam1na & Eläkeläiset @ Pakkahuone, Tampere 16.3.2012
Tämän käymme läpi lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman kuvia (ne kun majailevat vanhalla koneella).
Matka Turusta Tampereelle taitettiin tällä kertaa autolla, mikä tietysti aiheutti valtavat määrät harmaita hiuksia. Noin niinkuin aikataulullisesti, kun olimme taas myöhään liikkeellä. Hyvä me.
Jono pakkikselle oli melko älytön, joten teimme kuskinvaihdoksen ja A hiipi jonoon, kun taas minä puolestani metsästin parkkiapaikan. Siitä puolijuoksua jonoon A:n kanssa ja etsimään hyvää paikkaa sisältä.

Ennen Eläkeläisiä tuli pohdittua, että onkohan vanha kaverini Mikael löytänyt tiensä keikalle. Lopputulos oli se, että Mikael löytyi lähempää kuin osasin ajatella. Suoraan selkäni takaa. Odottelu menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa.

Eläkeläiset on ehkä enemmänkin festari- kuin klubibändi. Se humppameininki toimii ehdottomasti paremmin ulkoilmassa, vaikka kyllähän se viihdytti ihan hyvin nytkin. Mutta en kyllä ehkä menisi maksamaan Eläkeläisten keikasta. Lämppärinä kuitenkin äärimmäisen jees, vaikka yhdistelmä olikin jännä.

Stam1na taas veti takuuhyvän setin. Koskaan ei voi sanoa keikan olleen tylsä, kun setti vaihtuu jatkuvasti ja läppä on välillä niin huonoa, että lähinnä itkettää.
Setti oli äärimmäisen jees ja siellä kuultiin mm Muuri, joka on ehkä parhaita Stam1nabiisejä. Ja voi että, Puolikas Ihminen toimii koko ajan vaan paremmin.
Toka/kolmosrivi on ikävä paikka Stam1nan keikalla. Sitä ottaa iskua niin maan perkeleesti eikä kanssahumppaajien niittirannekkeet tunnu kovin kivoilta kädessä tai takaraivossa.
Loppukeikasta eräskin ääliö keksi, että hah, mä tuun nyt tohon väliin. Ei muuten tullut, mutta aiheutti allekirjoittaneessa ja A:ssa suuria agressioita ja halua lyödä.

Fiilis oli yleispätevästi kovin jännittävä eikä keikasta ihan hirveästi jäänyt käteen. Paitsi se älytön raivo.

Ankkoja eturivissä

Nightwish & Poisonblack @ Hakametsän jäähalli, Tampere 11.3.2012
Yhden päivän tauko keikkojen välissä teki vallan hyvää ja tällä kertaa jonottaminen suoritettiin pitkän kaavan mukaan ja kunnon varusteilla. Sääkin onneksi suosi meitä eikä infernaalista kylmyyttä tarvinnut kärsiä.

 

Kun jonotusta oli jäljellä reipas pari tuntia kävi ilmi, että ovia avataan kaksi. Ja siellä toisella ovellahan oli tasan 3 ihmistä. Raahauduimme tavarakasamme kanssa toiselle ovelle, mikä oli äärimmäisen hyvä ratkaisu loppuviimeksi. Loppujonotus meni armottoma fiilistelyn parissa ja I Want My Tears Back raikasi autosta volat kaakossa. Se oli ihan törkeän hauskaa.
Joku kanssajonottajista oli keksinyt, että tehdäänpäs keikalle 50 Aku Ankka -naamaria ja jakeli niitä sitten jonossa. Kieltämättä hauska idea, varsinkin kun porukka oli oikeasti mukana siinä.
Viimehetken paniikkivaatteidenvaihto ja laukun tyhjäys. Ne piinavimmat 10 minuuttia, kun ovien aukeamista odotettiin. Lopputulos oli se, että A löysi tiensä eturiviin ihan ensimmäisenä ja loppurykmentti juoksi perässä. Eturivi Empun kohdalla. Tavoite saavutettu.

Poisonblack, josta ei ole tärähtämättömiä kuvia, saatiin muuten kiinni jo päivällä ennen keikkaa ja siinä oli ihan hauskaa jutella setien kanssa. Tyhmät eivät vaan tajunneet esittää biisitoivettaan sedille.
No jaa, keikka oli taas mainio. Setissä oli pieni muutos, kun Bear the Cross oli mukana. Erityishuomiota oli taas havaittavissa. Tällä kertaa porukka tuntui olevan paremmin mukana kuin Jyväskylässä ja se oli erittäin jees. Mutta kyllä me A:n kanssa taas taidettiin pitää parhaiten käpälät katossa.
Taiteilimme myös erittäin tyylikkään, not, kylttiasian PB:lle. Ja se päätyi lopulta myös bändin kynsiin. Ville hajosi totaalisesti, mutta ei tehnyt kehotuksemme mukaisesti.

Koska jonotusta kertyi useampi tunti, odotus oli ihan omaa luokkaansa ennen Nightwishia.
Ja odotus kyllä taas palkittiin. Fiilis oli mielettömän hieno, vaikka järkkärit olivatkin semisti kettumaisia. Hienoinen fanityttöilytärinä oli päällä ja fiilis oman pään sisällä alkoi käydä sietämättömäksi.

 

Kyllähän sitä toisaalta tiesi aika tarkkaan mitä tuleman piti, mutta silti piti hihkua ja arvailla onko setti sama vai miten. Aika lailla samoilla biiseillä mentiin, tosin Poet jäi pois ja tilalle tuli puolta lyhyempi The Siren. Toisaalta The Siren on upeutta, niin eipä tuo muutos haitannut.

Jos nyt jostain pitää nillittää, niin hitaita biisejä oli ehkäpä liikaa putkeen. Ja noh, tokalla kerralla akkari-Nemo olikin jo vähän tylsä. Tää on kuultu jo.
Joku saattaa muistaa muutaman vuoden takaisen The Islander -failin Sauna Open Airista. Sanathan siinä pääsi unohtumaan aivan totaalisesti. Ja niin muuten kävi tälläkin keikalla. Tosin tarvetta alusta alkamiselle ei ollut, kun yleisö auttoi hyvin kovaäänisesti. Mutta Marcon mukaan Tampere on kirottu.

Itselle keikan kohokohdaksi nousi takuuvarma humppapomppubiisi I want my tears back. Ja oikeasti. Troy Donockley. Olen kohtuullisen sanaton. Rakastan irkkupillejä ja Troy todellakin ne hallitsee. Kylmät väreet taattu, positiivisella tavalla. Vaikka Nightwish oli ennenkin ihan mahtava, niin Troy mun mielestä vielä paransi bändiä. Ja puhutaanko sitten vielä Troyn laulusta? Jos pitäisi valita tasan yksi laulaja, jota pitäisi kuunnella loppuikänsä niin mulle Troy olisi se valinta. Se on niin korvakarkkia ettei mitään järkeä. 

On sinänsä vähän harmillista, että Troy tavallaan sivuutetaan täysin, kun puhutaan Nightwishista. Typerää. Me A:n kanssa huomioimme Troyta keikan aikana useaankin otteeseen ja saimme osan lopustakin eturivistä mukaan tähän. Ja Troy todellakin arvosti!

 

Itsehän olin järkevästi kiskonut korsetin päälleni pidemmän tauon jälkeen. EI hyvä. Siinä ennen setin puoliväliä korsetti lähti päältä melko vikkelään. Ja siitähän riemu repesi, kun hengittäminen, huutaminen, laulaminen ja yleinen pomppiminen oli helpompaa ja mukavampaa. Jes!

Kyseessä oli suomirundin vika keikka, joten odotin siellä olevan jotain spesiaalia, mutta ei. Tosin eipä mulla mitään pahaakaan sanottavaa keikasta ole :)

Meni kyllä pieneksi perhetapaamiseksi koko keikka, kun äiti, iskä, isosisko poikaystävänsä kanssa ja serkkuni olivat myös keikalla. Äiti keikan jälkeen oli kuulemma ilmoittanut, että tätähän voisi kuunnella kotonakin. Sisko taas oli Sveitsi ja poikaystävänsä ei tykännyt Aneten live-esiintymisestä. Iskä taas diggaili. Ja serkku taas oli aivan liekeissä. Myös Poisonblackista! Ja tässä pari päivää takaperin A:n isoveli ilmoitti, että tämä keikka sai hänet kuuntelemaan Poisonblackia. Yaay!

Lavalta kertyi mukaan jännää krääsää. Empun pleku napattiin, sekä Empun suomihattu, katsokaa Marcon kuva, koristaa nyt kirjahyllyä. Melko herttaista, jos en sanoisi.

Mutta voi, se fiilis keikan jälkeen! Parasta. Aivan mahtava viikonloppu, pakko todeta. Kaksi upeaa keikkaa ja kaksi itselle rakasta bändiä. Tähän on vain todettava: KIITOS!