Kuvahommia

Long time no see... or whatever. Hiljaista on ollut blogi(e)n puolella. Johtunut pitkälti töistä ja muun elämän sotkuista. Lisänä myös se, että keikkahommia ei oo ollut ihan hirvittävän paljoa. Sen seurauksena ei myöskään luuriräpsyjä ihmeellisempiä kuvia ja kovasti haluan pitää kuvien tason täällä edes jotenkin hyvänä.

Oon aina kuvaillut harrastuspohjalta ja siihen se tulee jäämäänkin. Välillä on kuitenkin ihan hauskaa leikkiä ja tehdä kuvauskeikkoja muutenkin kuin vain omaksi iloksi. Pari kertaa Musicalypselta on kysytty, jos pääsisin kuvaamaan ja sittenhän sitä on juostu leikkimään.

Viimeisimpänä kävin kuvaamassa Entwinea ja Arionia Virgin Oil co.ssa Helsingissä. Valohommat Arionin aikaan ei todellakaan olleet kuvaajalle otolliset, etulava kun oli suurimman osan ajasta pimeänä. Entwinen aikaan taas valot olivat kohdillaan. 

Kuvagalleria löytyy täältä.

Eka kuvauskeikka Musicalypselle oli joulukuussa Pakkahuoneella, kun Turisas, Eluveitie ja Barren Earth valtasivat lavan. Barren Earth meni puhtaasti harjoittelun piikkiin ja onneksi hommat lopulta sujuivat. Pakkis on aina ollut yksi mun suosikkivenueista ja sitä se on myös kuvaamisen osalta.

Kuvagalleria löytyy täältä.

 

Humppaa ja Stam1naaaaaaaaaaaa

Stam1na & Eläkeläiset @ Pakkahuone, Tampere 16.3.2012
Tämän käymme läpi lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman kuvia (ne kun majailevat vanhalla koneella).
Matka Turusta Tampereelle taitettiin tällä kertaa autolla, mikä tietysti aiheutti valtavat määrät harmaita hiuksia. Noin niinkuin aikataulullisesti, kun olimme taas myöhään liikkeellä. Hyvä me.
Jono pakkikselle oli melko älytön, joten teimme kuskinvaihdoksen ja A hiipi jonoon, kun taas minä puolestani metsästin parkkiapaikan. Siitä puolijuoksua jonoon A:n kanssa ja etsimään hyvää paikkaa sisältä.

Ennen Eläkeläisiä tuli pohdittua, että onkohan vanha kaverini Mikael löytänyt tiensä keikalle. Lopputulos oli se, että Mikael löytyi lähempää kuin osasin ajatella. Suoraan selkäni takaa. Odottelu menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa.

Eläkeläiset on ehkä enemmänkin festari- kuin klubibändi. Se humppameininki toimii ehdottomasti paremmin ulkoilmassa, vaikka kyllähän se viihdytti ihan hyvin nytkin. Mutta en kyllä ehkä menisi maksamaan Eläkeläisten keikasta. Lämppärinä kuitenkin äärimmäisen jees, vaikka yhdistelmä olikin jännä.

Stam1na taas veti takuuhyvän setin. Koskaan ei voi sanoa keikan olleen tylsä, kun setti vaihtuu jatkuvasti ja läppä on välillä niin huonoa, että lähinnä itkettää.
Setti oli äärimmäisen jees ja siellä kuultiin mm Muuri, joka on ehkä parhaita Stam1nabiisejä. Ja voi että, Puolikas Ihminen toimii koko ajan vaan paremmin.
Toka/kolmosrivi on ikävä paikka Stam1nan keikalla. Sitä ottaa iskua niin maan perkeleesti eikä kanssahumppaajien niittirannekkeet tunnu kovin kivoilta kädessä tai takaraivossa.
Loppukeikasta eräskin ääliö keksi, että hah, mä tuun nyt tohon väliin. Ei muuten tullut, mutta aiheutti allekirjoittaneessa ja A:ssa suuria agressioita ja halua lyödä.

Fiilis oli yleispätevästi kovin jännittävä eikä keikasta ihan hirveästi jäänyt käteen. Paitsi se älytön raivo.

Wild Xmas tour pt.1

Children Of Bodom @ Pakkis, Tampere, 28.12.2011
Kinkunsulatusta parhaimmillaan, vaikka en edes syö kinkkua. Mitä mainioin tapa myös viettää lomapäiviä. Makoilin muutaman tunnin Pakkahuoneen portailla makuupussiin kääriytyneenä minttukaakaota juoden. Kiva keikkajonotus ja silleen. Tapahtui hämmentäviä makuupussitestejä sekä liikaa huonoa läppää. Tykkäsin kovin.

Lämppärinä soitti Medeia, joka oli mulle täysin uusi tuttavuus. Ei oikein iskenyt, vaikka lavameininki ihan mukiinmenevää olikin. Pitäisi ehkä kuitenkin tutustua pikkuisen paremmin ja muodostaa tarkempi mielipide vasta sen jälkeen.

 

Jo kolme keikkaa aiemmin samana vuonna nähneenä, osasin odottaa perushyvää keikkaa ja settiä. Mutta ei, en saanut vieläkään Mask of Sanitya, mutta se taitaa olla melkein turha toivo muutenkin.
Keikan alku hajotti, kun Jaska ilmestyi lavalle vilkuttaen samalla kuninkaallisesti.
Muutosta settiin oli tapahtunut sitten kevään, mikä oli aivan hyvä asia. Uusia ja vanhoja biisejä oli taas mukavasti sekoiteltu.

 

Ekat kolme biisiä oli tungettu aika hauskaan järjestykseen omasta mielestäni. Alkuun pamahti Shovel Knockout (ei hyvä aloitusbiisi), sen perään Are You Dead Yet?, joka lämmitti mieltä suuresti, koska sitä ei ollut setissä keväällä ja kolmantena kehiin rynnisti Not my Funeral, joka taas on ehkä parhaita aloitusbiisejä ikinä.

 

Lähes perinteistä hittiputkea Living Dead Beat/In Your Face/Sixpounder ei tällä kertaa kuultu, vaikka nuo kaikki biisit mukana setissä olivatkin. Toisaalta oli ihan kiva, että ne oli ripoteltu sinne tänne, mutta tykkään liikaa putkiversiosta. Se tappaa, mutta niin sen kuuluukin!

 

Lavalle oli roudattu taas pitkästä aikaa se tuttu autonrämä, jonka nokan edessä keikkui tällä kertaa värikkäin valoin koristeltu minijoulukuusi. Koomista tietyllä tasolla.

Ja lisää länkytystä setistä. Deadnight Warrior oli kiva, vaikka ei sinänsä omiin lemppareihin kuulukaan, samoin Kissing the Shadows. Mutta oikeasti, miksi sen Blooddrunkin pitää roikkua setissä? Joku viisaampi voi kertoa tän mulle. Kun kyseisellä levyllä ois niin paljon parempiakin biisejä! Banned From Heaven ois mahti varsinkin jos perään heitettäisiin Roundtrip To Hell And Back. Ehkä oon jo selittänyt aiheesta, mutta Roundtrip on kyllä ehdoton lemppari RRF:lta ja sen intro-osa kuulostaa jollain sairaalla tavalla Lordilta.
Tykkään ihan mielettömästi noista Bodomin köörihuutokertsilisäjutuista, tykkään siitä miten joukkovoimaa osataan hyödyntää biiseissä ilman, että se vedetään överiksi. Lisää tosi paljon voimaa ja persoonaa biiseihin, kun tasapaksuus jää pois matkasta moisen avulla. Hyvinä esimerkkeinä Roundtrip, In your face ja Are you dead yet?.

Hate Me! toimii sinänsä aina, mutta samalla se aiheuttaa suurta naurukuolemaa. Eläkeläisten Vihaan humppaa on syöpynyt mun mieleen aivan liian pahasti ja sen takia tuohon biisiin on vaikeaa suhtautua enää vakavasti. Eikä kaverin kesäniittyhumppa-luonnehdintakaan auta asiaa.

 

Angels Don't Kill on suuri livemahtavuus! Bodomin kiipat nyt on eeppisiä, mutta tuossa biisissä ne ovat eniten omaa korvaa hivelevät, tiedä sitten miksi. Ja entisenä pianistina ajattelen musaa monesti kiippojen kautta. Tosin nyt on pakko todeta, että Janne on ehkä yksi kusipäisimmistä muusikoista. Ainakin oman kokemuksen perusteella. Ei mitään kiinnostusta faneja kohtaan ja jos joku erehtyy juttelemaan niin kovin on kylmää reagointia. Ei näin!

 On sinänsä ehkä vähän huvittavaa, että keikan kuvia selatessa oli aivan liekeissä, kun kerrankin sain kelvon kuvan Roopesta. Keväisen Lontoon keikan takia oon ikuisesti kiitollinen Roopelle ja Englannissa kävi muutenkin ilmi, kuinka mukava ja symppis tuo setä osaakaan olla. Monesti COB:sta puhuttaessa Roope jotenkin aina onnistutaan jättämään huomiotta, vaikka onhan hän kuitenkin aivan mahtava kitaristi. Se on sinänsä surullista, koska tuntuu että useimmilla on "Lol, joku Latvala"-asenne. Mitä pirua, ihan oikeasti! Aina keskitytään vain Laihoon. Murrrr, sanon minä.

Keikan jälkeen törmäiltiin osaan sedistä jatkobaarissa ja yllätyin kovin, kun Roope kyseli, että olenkos minä se tyttö sieltä Lontoosta. :)
Kovin eeppinen ilta kaiken kaikkiaan, Bodom taitaa toimia aina lähes takuuvarmasti!

Farewell Jörg pt. Tampere

Stratovarius @ Pakkahuone, Tampere, 19.11.2011
Kauan odotettu keikka, sillä edellisestä oli aikaa melko tarkalleen 2 vuotta. Liian pitkään, jos minulta kysytään.
Jonoteltiin Sannin kanssa pari tuntia ja naurettiin muille jonottajille, jotka palelivat. Meillä taas oli mukavaa viltin ja alustojen kera. Hyvistä eväistä puhumattakaan. Läppä oli perinteisesti huonoa, mutta seura oli mainio. Tuntia ennen ovia paikalle saapuivat Terhi sekä serkkuni Taru, joka alkaa olla melko yleistä keikkaseuraa. :D

Ovien auettua odottelua oli taas luvassa, toiset kaksi tuntia tekemättä mitään, hiphei. Lämppäriä ei jostain kumman syystä ollut lainkaan, mikä teki odottelusta hyvinkin puuduttavaa. Sanni luki psykologiaa kun me paransimme maailmaa Tarun kanssa. Jossain vaiheessa isänikin hiippaili paikalle.
Lavan reunaan ripustettu lappunen herätti kyllä hilpeyttä. Katsokaa itse.

Oli sinänsä harmillista, että keikka oli k-18, koska alaikäiset fanit tunnetusti ovat enemmän mukana keikoilla. Ja se olisi ollut parempi DVD-keikan yleisölle, mutta eipä sille mitään voi. Oma paikka oli perinteisesti eturivissä, mikä on sinänsä ristiriitaista Straton suhteen. Välillä vaan naurattaa luvattoman paljon ja on ehkä epäkorrektia nauraa päätään irti artistin nähden.

Tunnelma oli semisti haikea alusta lähtien, sillä kyseessä oli viimeinen suomirundi rumpali Jörg Michaelin kanssa. Keikassa se näkyi ehkä eniten siinä, että Jörg ilmeisesti pääsi vaikuttamaan settiin normaalia enemmän ja uutta tuontantoa kuultiin melko vähän. Viimeisimmältä oli mukana vain kaksi biisiä ja Polarikseltakin taisi olla vain kaksi. En jäänyt oikeastaan edes kaipaamaan ollenkaan tuota uudempaa materiaalia, koska sain kuitenkin lempparini, Winter Skiesin. Ja niin, Jens on awsum!

 Setti oli muutenkin aika mielettömän hyvä. Heti toisena ilmoille pamahti I walk to my own song, joka ekoja kuultuja Stratobiisejä, koska Elementsit on vaan jotain eeppisen siistiä! Toki mukana oli perinteistä Speed of Light -kategoriaakin joita ilman ei osaa kuvitella tanssiorkesterin keikkaa.  Ekan biisin syndrooma on hauska asia ja Eagleheart aiheutti aivan järjettömä sävärit, koska jollain kieroutuneella tavalla rakastan sitä biisiä. Mahtifiilisyllärilinjalla jatkoi myös Paradise, johon aikanaan kehitin eeppisen perversion. En vaan voi sille mitään, että heti ekakuuntelulla se aiheutti songfic-vibat. Jo monta vuotta mun on pitänyt kirjoittaa fanfictionia kyseisen biisin pohjalta, mutta koskaan en oo kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi. Yllätti kaikki.

Koska enemmän tai vähemmän pitkät soolot ovat lähinnä pakollisia Stratoille, niin jospa niistäkin jotain. Matias Kupiainen on kitaristina mainio, ainakin omalla mittapuullani. Tosin kitara instrumenttina ei sinänsä oo niin kiehtova. Tyyliltään Kuppis on ehkä verrattavissa Tolkkiin, imo. Tilutusta ja vingutusta. Mutta jos taas puhutaan Kuppiksesta säveltäjänä, niin Tolkki tulee kyllä mieleen. Viimeisimmän levyn nimibiisi Elysium on hyvinkin tyylikäs. Ja tolkkimainen. Eli Stratovariusta.

Sooloista puhuttaessa ihan yleisestikin on AINA mainittava Lauri Porra, joka nyt sattuu lakaisemaan kitaristeilla lattiaa. Soolon aikana tuijotin Lauria valehtelematta suu auki. Se taito, milllä Porra soitintaan käsittelee on jotain aivan älyttömän upeaa. Ja bassoa soitetaan sormilla, EI plekulla! Mutta niin, Porran soitto jättää aina sanattomaksi.

Kiippasoolot toisaalta nousee ehkä omiksi lemppareiksi, koska joskus nuorempana soitin pianoa muutaman vuoden. Rakkaus koskettimiin jäi. Ja Jens Johansson todellakin tietää mitä tekee.

Keikan loppupuolella tapahtui hämmentävyyksiä ja ilmoille kajahti kolme coverbiisiä. Burn ja Behind Blue Eyes olivat tuttuja jo akkariduokeikoilta, mutta kolmas I don't believe in love oli täysin uusi tuttavuus. Mutta olihan se sinänsä hauskaa, että joku näinkin iso bändi vetää ihan pokalla covereita. Ja tunnetustihan vaihtelu virkistää.

Yksin setin hienous oli myös se, että totaalisen puhki kulutettu Forever oli tiputettu pois setissä ja sen tilalle oli tullut Coming Home. Se on heti Move the Mountainin jälkeen lemppari balladini bändiltä. Biisin lyriikka on melko hellyyttävää ja iskee kyllä.
Ja Legions toimi myös mitä parhaiten.
Hunting High and Low taas oli taattu yleisönsekoaminen. Sinänsä mainio ja vaikuttava loppu keikalle, koska en vieläkään osaa kyllästyä tuohon biisiin.

Kokonaisuudessaan keikka oli mainio ja naurua riitti. Keikan jälkeen bongattiin yleisön joukosta tuttu punapää, kun Jani oli keksinyt myös hankkitua paikalle. Mutta ette usko kuinka paljon odotin tuossa vaiheessa seuraavaa keskiviikkoa ja keikkaa Jyväskylässä.