15.1.2012

Farewell Jörg pt. Tampere

Stratovarius @ Pakkahuone, Tampere, 19.11.2011
Kauan odotettu keikka, sillä edellisestä oli aikaa melko tarkalleen 2 vuotta. Liian pitkään, jos minulta kysytään.
Jonoteltiin Sannin kanssa pari tuntia ja naurettiin muille jonottajille, jotka palelivat. Meillä taas oli mukavaa viltin ja alustojen kera. Hyvistä eväistä puhumattakaan. Läppä oli perinteisesti huonoa, mutta seura oli mainio. Tuntia ennen ovia paikalle saapuivat Terhi sekä serkkuni Taru, joka alkaa olla melko yleistä keikkaseuraa. :D

Ovien auettua odottelua oli taas luvassa, toiset kaksi tuntia tekemättä mitään, hiphei. Lämppäriä ei jostain kumman syystä ollut lainkaan, mikä teki odottelusta hyvinkin puuduttavaa. Sanni luki psykologiaa kun me paransimme maailmaa Tarun kanssa. Jossain vaiheessa isänikin hiippaili paikalle.
Lavan reunaan ripustettu lappunen herätti kyllä hilpeyttä. Katsokaa itse.
Oli sinänsä harmillista, että keikka oli k-18, koska alaikäiset fanit tunnetusti ovat enemmän mukana keikoilla. Ja se olisi ollut parempi DVD-keikan yleisölle, mutta eipä sille mitään voi. Oma paikka oli perinteisesti eturivissä, mikä on sinänsä ristiriitaista Straton suhteen. Välillä vaan naurattaa luvattoman paljon ja on ehkä epäkorrektia nauraa päätään irti artistin nähden.

Tunnelma oli semisti haikea alusta lähtien, sillä kyseessä oli viimeinen suomirundi rumpali Jörg Michaelin kanssa. Keikassa se näkyi ehkä eniten siinä, että Jörg ilmeisesti pääsi vaikuttamaan settiin normaalia enemmän ja uutta tuontantoa kuultiin melko vähän. Viimeisimmältä oli mukana vain kaksi biisiä ja Polarikseltakin taisi olla vain kaksi. En jäänyt oikeastaan edes kaipaamaan ollenkaan tuota uudempaa materiaalia, koska sain kuitenkin lempparini, Winter Skiesin. Ja niin, Jens on awsum!
 Setti oli muutenkin aika mielettömän hyvä. Heti toisena ilmoille pamahti I walk to my own song, joka ekoja kuultuja Stratobiisejä, koska Elementsit on vaan jotain eeppisen siistiä! Toki mukana oli perinteistä Speed of Light -kategoriaakin joita ilman ei osaa kuvitella tanssiorkesterin keikkaa.  Ekan biisin syndrooma on hauska asia ja Eagleheart aiheutti aivan järjettömä sävärit, koska jollain kieroutuneella tavalla rakastan sitä biisiä. Mahtifiilisyllärilinjalla jatkoi myös Paradise, johon aikanaan kehitin eeppisen perversion. En vaan voi sille mitään, että heti ekakuuntelulla se aiheutti songfic-vibat. Jo monta vuotta mun on pitänyt kirjoittaa fanfictionia kyseisen biisin pohjalta, mutta koskaan en oo kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi. Yllätti kaikki.
Koska enemmän tai vähemmän pitkät soolot ovat lähinnä pakollisia Stratoille, niin jospa niistäkin jotain. Matias Kupiainen on kitaristina mainio, ainakin omalla mittapuullani. Tosin kitara instrumenttina ei sinänsä oo niin kiehtova. Tyyliltään Kuppis on ehkä verrattavissa Tolkkiin, imo. Tilutusta ja vingutusta. Mutta jos taas puhutaan Kuppiksesta säveltäjänä, niin Tolkki tulee kyllä mieleen. Viimeisimmän levyn nimibiisi Elysium on hyvinkin tyylikäs. Ja tolkkimainen. Eli Stratovariusta.

Sooloista puhuttaessa ihan yleisestikin on AINA mainittava Lauri Porra, joka nyt sattuu lakaisemaan kitaristeilla lattiaa. Soolon aikana tuijotin Lauria valehtelematta suu auki. Se taito, milllä Porra soitintaan käsittelee on jotain aivan älyttömän upeaa. Ja bassoa soitetaan sormilla, EI plekulla! Mutta niin, Porran soitto jättää aina sanattomaksi.

Kiippasoolot toisaalta nousee ehkä omiksi lemppareiksi, koska joskus nuorempana soitin pianoa muutaman vuoden. Rakkaus koskettimiin jäi. Ja Jens Johansson todellakin tietää mitä tekee.
Keikan loppupuolella tapahtui hämmentävyyksiä ja ilmoille kajahti kolme coverbiisiä. Burn ja Behind Blue Eyes olivat tuttuja jo akkariduokeikoilta, mutta kolmas I don't believe in love oli täysin uusi tuttavuus. Mutta olihan se sinänsä hauskaa, että joku näinkin iso bändi vetää ihan pokalla covereita. Ja tunnetustihan vaihtelu virkistää.
Yksin setin hienous oli myös se, että totaalisen puhki kulutettu Forever oli tiputettu pois setissä ja sen tilalle oli tullut Coming Home. Se on heti Move the Mountainin jälkeen lemppari balladini bändiltä. Biisin lyriikka on melko hellyyttävää ja iskee kyllä.
Ja Legions toimi myös mitä parhaiten.
Hunting High and Low taas oli taattu yleisönsekoaminen. Sinänsä mainio ja vaikuttava loppu keikalle, koska en vieläkään osaa kyllästyä tuohon biisiin.

Kokonaisuudessaan keikka oli mainio ja naurua riitti. Keikan jälkeen bongattiin yleisön joukosta tuttu punapää, kun Jani oli keksinyt myös hankkitua paikalle. Mutta ette usko kuinka paljon odotin tuossa vaiheessa seuraavaa keskiviikkoa ja keikkaa Jyväskylässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti