Tanssi ihmeellisesti

Blogin kuvahommia korjaillessa silmiin osui kasa kuvia keväältä. Tiedän olevani aika myöhässä näiden kanssa, mutta miksipä ei.

  Stamina @ Gong, Tku 6.5.2017

En aio höpistä keikasta sen kummempia, kun se ei ole enää mitenkään ajankohtainen, mutta nää kuvat on ihan kivoja. Ja ehkä mainitsemisen arvoinen asia on se, että oon taas alkanut diggailla Stam1naa vähän enemmän. Varmaan joku kolmisen vuotta meni, että Stam1na ei napannut lainkaan, mutta tämä tilanne on korjattu.

Käykää tuolla kommenttiboksissa huutamassa "HEP!" tai jotain vastaavaa, jos ootte vielä mukana roikkumassa täällä. Hyvin pitkän blogikuoleman jälkeen ihan mielenkiinnosta pientä kartoitusta. Ja jos on musa-aiheisia postausehdotuksia niin huudelkaa. Ehkä jotain top-5 -listoja?

Trauma

Stam1na @ Bar Hovi, Rauma 20.4.2012

Stam1nalla mentiin taas kerran, mutta tällä kertaa fiilis ei ollut paras mahdollinen ennen keikan alkua. Väsytti, pää ei toiminut ja vitutus oli todellisuutta. Eli odotukset keikan suhteen ei olleet todellakaan mitenkään päin kovinkaan korkealla. Ja kun lähtö viivästyi ikävästi, niin porukkaa oli älyttömät määrät kattoon asti. Hirvittävän kiva. Toisaalta se yleisömäärä oli vain positiivinen asia, vaikka perinteinen eturivi menetettiinkin nopeammille otuksille. 

Keikan alkamista ei tarvinnutkaan odottaa kauaa ja sehän sitten muuten lähti kerrasta. Helvetin lujaa. Ihmismassa liikkui kokonaisuudessaan vähintään puoli metriä eteenpäin ja siinä samalla ilmeisesti lähti myös lavamonitorit liikkeelle. Hupsista. Jo alkuun tiesi, että tästä ei voi seurata mitään muuta kuin äärimmäisen kova keikka. Ja sitähän se oli. Parin ekan biisin aikana seilasin normaalia väkivaltaisemman ja humalaisemman pitin läpi seinän vierustalle, mikä oli kyllä erittäinkin hyvä ratkaisu. 

Jokainen tosin tietää, että keskellä yleisömassaa olessa osaa olla varuillaan ja valmiina ottamaan iskuja jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Väljemmillä vesillä ja reunassa taas pystyy seisoskelemaan ja fiilistelemään fyysisesti rennommin. Toisaalta siinä on huonotkin puolet. Stam1naa ei voi yksinkertaisesti seurata perinteisellä rokkipoliisityylillä. Tai voi, mutta siinä ei osaa olla varuillaan. Itse tein sen virheen ja lentelin sitten muutamaan kertaan erinäisiä laatikoita päin, kun ihmisiä tuli päälle vähän turhankin tiheään tahtiin. Mutta melkeinpä voisin sanoa, että isoin virhe oli vetää jalkaan tennarit maihareiden sijasta. Se ei todellakaan tunne mukavalta, kun karkeasti arvioituna 150 kiloinen hevidiggari loikkaa varpaille. Siinä sitten loikittiin yhdellä koivella hetki ja pidäteltiin kivusta johtuvia kyyneleitä. Loppukeikka menikin puolittain jo murjottua pikkuvarvasta varjellessa ja se ehkä hieman laski omaa fiilistä.

Heti keikan alkuvaiheilla lavalta kuultiin kehotusta lievälle rauhoittumiselle, sillä eturivi oli suurimmilta osin lavalla. Ja kyllähän bändi totesi, että meininki oli kuin alkuaikoina. Meininki oli ihan järjetön.

Hovin lava on melkoisen matala, joten eihän sieltä nurkasta mitenkään kehuttavasti nähnyt, mutta onneksi musiikki on pääasia eikä se, että näkee jotain. Se on sellainen kiva bonus. 

Tämän seurauksena kuviakaan ei tullut räpsittyä kuin pari ja nekin vähän sinne päin.

En nyt jaksa muistaa, että kuinka paljon tästä aiheesta on tullut selitettyä, mutta selitän nyt ehkä vähän lisää. Yksi Stam1nan parhaita puolia on ehdottomasti se, että setti vaihtuu joka keikalle. Yksikään keikka ei oo samanlainen eikä siihen liveen sitten oikeastaan voi kyllästyä. Biisejä on vaihtelevasti kaikilta levyiltä, vaikka tokihan uusin on aina eniten esillä. Hovin setin kohokohtana oli ehdottomasti Muuri, joka on yksi omia lemppareita. Nocebolta lemppariksi on noussut Puolikas Ihminen ja sekin on mitä mainioin livenä. 

Keikan jälkeen fiilis oli aivan toista, kuin ennen keikkaa. Hymy oli eksynyt huulille, vaikka varvasta särkikin. Pää oli kokenut sen kaivatun nollautumisen ja lopputuloksena saatiin fiilis, joka oli oikein jees. Stam1na onnistuu aina!

Humppaa ja Stam1naaaaaaaaaaaa

Stam1na & Eläkeläiset @ Pakkahuone, Tampere 16.3.2012
Tämän käymme läpi lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman kuvia (ne kun majailevat vanhalla koneella).
Matka Turusta Tampereelle taitettiin tällä kertaa autolla, mikä tietysti aiheutti valtavat määrät harmaita hiuksia. Noin niinkuin aikataulullisesti, kun olimme taas myöhään liikkeellä. Hyvä me.
Jono pakkikselle oli melko älytön, joten teimme kuskinvaihdoksen ja A hiipi jonoon, kun taas minä puolestani metsästin parkkiapaikan. Siitä puolijuoksua jonoon A:n kanssa ja etsimään hyvää paikkaa sisältä.

Ennen Eläkeläisiä tuli pohdittua, että onkohan vanha kaverini Mikael löytänyt tiensä keikalle. Lopputulos oli se, että Mikael löytyi lähempää kuin osasin ajatella. Suoraan selkäni takaa. Odottelu menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa.

Eläkeläiset on ehkä enemmänkin festari- kuin klubibändi. Se humppameininki toimii ehdottomasti paremmin ulkoilmassa, vaikka kyllähän se viihdytti ihan hyvin nytkin. Mutta en kyllä ehkä menisi maksamaan Eläkeläisten keikasta. Lämppärinä kuitenkin äärimmäisen jees, vaikka yhdistelmä olikin jännä.

Stam1na taas veti takuuhyvän setin. Koskaan ei voi sanoa keikan olleen tylsä, kun setti vaihtuu jatkuvasti ja läppä on välillä niin huonoa, että lähinnä itkettää.
Setti oli äärimmäisen jees ja siellä kuultiin mm Muuri, joka on ehkä parhaita Stam1nabiisejä. Ja voi että, Puolikas Ihminen toimii koko ajan vaan paremmin.
Toka/kolmosrivi on ikävä paikka Stam1nan keikalla. Sitä ottaa iskua niin maan perkeleesti eikä kanssahumppaajien niittirannekkeet tunnu kovin kivoilta kädessä tai takaraivossa.
Loppukeikasta eräskin ääliö keksi, että hah, mä tuun nyt tohon väliin. Ei muuten tullut, mutta aiheutti allekirjoittaneessa ja A:ssa suuria agressioita ja halua lyödä.

Fiilis oli yleispätevästi kovin jännittävä eikä keikasta ihan hirveästi jäänyt käteen. Paitsi se älytön raivo.

"Mikä meininki Tampere?!"

Stam1na @ Klubi, Turku 24.2.2012 
Keikkapäivänä elimme jännittäviä aikoja, kun me A:n kanssa aloittelimme uutta vapaaehtoismusaduuniamme roudareina. Turun Klubi haki taannoin apukantajia ja mehän sitten puoliläpällä keksimme ilmoittautua mukaan. Pian tittelinä olikin sitten roudari eikä Stam1na ollut huono valinta ekaksi roudattavaksi. Vaikkakin Load in meni oikeastaan niin, että paikalle päästyämme kaikki kamat oli jo roudattu. Hiphei ja yay, suunta kohti Äksää ja nimmarisessiota.
Äksässä tapasimme hyvinkin hyväntuulisen bändin ja nätisti Klubin seinältä ryöstetty juliste sai mitä taiteellisimmat koristeet ihan bändiläisten omasta aloitteesta. Hupsista.

Klubille saavuimme vasta reippaasti myöhässä, eli lämppäristä pääsimme todistamaan viimeiset 2½ biisiä.
Lämppärinä toimi ruotsinkielistä murinamörinämetallia vetävä Bob Malmström. Lavaolemus oli vahvasti ristiriidassa musan kanssa. Eipä tuo svenska talande bättre folk -asennekaan oikein iskenyt. Hämmentävä kokemus.

 

Livebändien aatelia kun nuo Lemin pojattaret ovat, keikkoja kestää katsoa useammankin lyhyellä aikavälillä. Tässäkin tapauksessa edellisestä oli aikaa vain viikko. Puolikuntoisuuden takia tarkoituksena oli katsella keikka taka-alalta samalla keikkakuvaustaitoja harjoittaen, mutta hupsista. Oma paikka löytyikin sitten toisesta rivistä, joka toki oli normaalia eturiviä taaempana, mutta tuota tuskin voi laskea.
Otsikkoon viitaten, Hyrde harrasti astetta karumpaa vittuilua, kun ekassa spiikissä huudeltiin jo Tamperetta. Kieltämättä sen jälkeen näin massiivisimman keskarimeren millään keikalla ikinä.

 

Yksi Stam1nan parhaita piirteitä on se, että setti vaihtelee jossain määrin joka keikalla. Senkään puolesta keikoista ei tule tylsiä ja niitä jaksaa katsella. Veikkaisin, että Stam1na alkaa pian vetää kärkipaikan keikkatilastoissa. En tiedä, mutta veikkaan.
Klubilla kuultiin Nocebo lähes kokonaan, ainoastaan kuulematta jäi enkkubiisi Nomad. Vanhemman osaston puolia pitivät Pakkolasku, Kaksi reittiä yksi suunta, Rikkipää, Lääke, Eloonjäänyt sekä Viisi laukausta päähän. 

Heti keikan alussa Hyrde valitteli sitä, kuinka oli edellisenä iltana reväyttänyt niskansa. Auts. Tuota ei oikeastaan muuten huomannut paitsi moshauksen pois jättämisenä. Ei se tahtia ainakaan yleisön puolella tuntunut haittaavan. Myös Emil oli kipeänä ja jossain välissä spiikkailikin, kuinka tärkeää molemminpuolinen energianvälitys on. Ja se kuulemma toimi oikein mainiosti.

Kivana lisänä keikalla bonkkaili myös Apojen Perttu Kivilaakso. Herra kävi fiittaamassa ekassa encoressa, missä kuultiin Lääke, Tavastia Palamaan!, Eloonjäänyt ja Arveton on arvoton.

Fiilis keikan aikana ja jälkeen oli tyyliin Ai saatana! Tää on kivaa! Nyt sattu, argh!  Tää on ihan vitun kivaa! Masokistiset harrastukset ovat elämän suola ja mitä näitä mausteita nyt oli.

Seuraava aamu oli lähinnä tuskaa, kun ylös piti nousta liian aikaisin. Ja sitten piti puoliltapäivin vielä hiipiä takaisin Klubille roudaamaan pihalle. Voin kertoa ettei ollut kivaa kantaa miksauspöytää, joka painaa aivan saatanasti, alas jyrkähköjä ja kääntyileviä portaita. Gay-pakua lastaava Kake totesi homman näyttävän peräti huolestuttavalta. Kovin rohkaisevaa. Ennen ekoja roudauksia tuli heitettyä paljon läppää siitä, että jaksaa säkällä kantaa kiippariständin. Ette usko sitä hajoilun määrää, kun oikeasti kiippariständin roudaaminen koitui omalle kohdalle. Nauratti hieman liikaa.
A rapsailee noista roudauksista tarkemmin täällä. 

Niitä eeppisiä roudauslihaksia odotellessa...
Ja tämän mahdollisimman kökön keikkarapsan teille tarjosi Poisonblack - ja Nightwish -hypetys. Kiitos ja anteeksi.

Ilmaiskrääsää ja rumpalipoika

FME @ Kaapelitehdas, Helsinki 18.2.2012
FME oli allekirjoittaneelle ensimmäinen laatuaan ja enkä ihan heti keksi syytä, miksi sinne pitäisi ensi vuonna hiipiä. Riippuu toki artisteista, mutta en sinänsä viihdy Helsingissä. Turku ja Tampere taas puolestaan ovat puhdasta rakkautta.

Edellinen yö oli vietetty hyvinkin iloisissa merkeissä laivalla ja unta ehti kertyä hurjat 3 tuntia. Kooma oli siis aivan älytön ja kaiken lisäksi meidän piti A:n kanssa tappaa aikaa kolmisen tuntia. Eipä siinä muuten mitään ongelmaa olisi ollut, mutta se tavaramäärä ja laukun paino ei ollut kiva asia. Kävimme noukkimassa E:n mukaan rautatieasemalta, jonka jälkeen taas tapettiin aikaa metsästämällä mm. apteekkia. MIKSI Forumissa EI ole apteekkia?! Piti siis raahautua Kamppiin sen tavarakasan kanssa, että saatiin ostettua korvatulppia. Vituttiko? Voi kyllä. Kamppiin päästyämme rykmentin loppuosa, S & S, soitti olevansa Forumissa. Ei helvetti. Samainen vaellus takaisin Forumiin, mutta sen kesti kun tiesi pääsevänsä eroon tavaroista. Tai siis niiden kanniskelusta. Jalat huusi hoosianna jo tässä vaiheessa.

Onneksemme parkkipaikka löytyi aivan Kaapelitehtaan vierestä, joten säästyimme lisävaellukselta sekä narikkamaksuilta. Paikan päällä seuraamme liittyi myös toinen E.Omaa tyhmyyttämme olimme tosin paikalla jo heti kolmelta, kun ovet aukesivat ja messualue olikin sitten surullisen pieni. Se oli kierretty läpi ekan puolen tunnin aikana, niin siinäpä oli hauska miettiä että mitäs nyt.
Kyllähän sitä tekemistä sitten keksi, ständit käytiin läpi tarkemmin ja ilmaiskrääsää hamstrattiin. Itse marssin ostamaan lipun Nummirockiin, kun sen 10 euroa halvemmalla kerran sai. Julisteita ja muuta paperitavaraa tarttui mukaan myös älytön määrä ja kyllä niitä kangaskassejakin taisi löytyä kolme.

Paitakojut jäivät väliin tällä kertaa, mutta mitä vittua. Kenen idea on laittaa hihamerkin hinnaksi 10 euroa?! Turisaksen paitoja muuta kuolatessa silmiin tosiaan osui ihan älyttömän hieno hihamerkki, mutta hintalapussa lukeva 10e lähinnä itketti. No jaa, jäi merkki ostamatta ja harmitti.

Muiden jäädessä pyörimään ympäriinsä, minä ja E2 suuntasimme katsomaan Amoralia muutaman biisin ajaksi. Ihan mielenkiinnostahan tuo oli nähtävä, koska Koivunen on oikeesti jees ja Amoral kun ei oo ihan sitä, millaista oon tottunut Arin vetävän. Ja kyllähän se hyvin veti, ei voi muuta sanoa! Öriseekin uskottavasti. Kuuntelin ihan häkeltyneenä. Pian hiippailtiin taas takaisin muiden seuraan ja pyörimään ympyrää messualueella.

Finnish Metal Awardsit käytiin koko porukalla katsastamassa ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun Turisas haali noita pystejä itselleen useammankin. Iloa lisäsi myös kovin se, että Nightwish ei kahminut mitään noista itselleen. Joo, onhan se vähän ilkeää sanoa moista, mutta kun Turisas ansaitsi nuo kaikki pystit.

Pariinkin eri muusikkosetään tuli törmättyä. Ja Sonataa piti ihan mennä ständille asti katsomaan ja ehkä hiukan fanitytöttämäänkin. Sydän suli taas kerran Bonkalle, joka kauniisti piirsi mulle nuolen lävistämän sydämen. Ja suli se nyt muutenkin. Sonata kun pitää pintansa omalla lempparilistalla, vaikka toisinaan kuuntelu äärimmäisen vähälle jääkin.
Kyllähän sitä ihmeteltiin, että mitä bändi oikeastaan tuolla edes teki, mutta eipä mennyt kuin pari päivää niin levyuutisia julkaistiin.

Sonatan nimmarisessiosta kipitettiin E:n kanssa vikkelästi jonottamaan Turisaksen nimmarisessioon. Bändillä tuntui olevan kovinkin hauskaa ja juttua riitti, kuten myös taiteellista antia. Kameleita ja lampaita piirtäneen Jussin viikset herättivät suurta hilpeyttä ja Tude taas aiheutti aivan uuden fanitytötyksen.
Nimmarisessiosta pitikin sitten juosta jo varaamaan mahdollisimman hyvää paikkaa keikkaa varten ja alkuun suoriuduimmekin toiseen riviin keskelle.

Italialainen Flesgod Apocalypse oli semisti hämmentävä. Ei kyllä ihan iskenyt, vaikka basso-kliinilaulaja ihan kiva olikin. Koko ajan spiikeissä toistunut motherfucker on omasta mielestä oikeesti jo mautonta. Kyllä sen nyt antaa anteeksi jos kerran tai kaks, mutta kolmesti joka ikisessä spiikissä. Ei näin. Jos nyt jotain plussaa pitää keksiä, niin olihan tuo bändin puvustus kivasti yhtenäinen ja toimiva. Ei, näitä en taida edes festareilla mennä enää katsomaan. 

Kiitos armaiden foorumikavereiden, pääsimme katsomaan Turisasta eturiviin, kun eräät neidot olivat odottamassa lähinnä Stam1naa. Kooma oli aivan älytön ja keikan odottaminen lähinnä puhdasta tuskaa. Niska ja selkä jumissa ja jalat teki mieli sahata irti. Yritäpä siinä sitten olla positiivisella mielellä. Joo, ei ihan onnistunut.
Fiilis nousi kuitenkin kertaheitolla kattoon, kun Turisas nousi lavalle! March of Varangian Guard aloitti setin aivan helvetin lujaa ja oma energiataso kohosi reippaasti sen takia. Tai no, Turiksaksen takia, ei vain tuon biisin. 

 

Näin Turisaksen ekaa kertaa tällä uudella kokoonpanolla ja kyllähän se toimi. Jukkis täytti Hanun saappaat erittäin hyvin, mutta Netan ja haitarin korvannut Robert jätti omalla tavallaan hieman kylmäksi. Vaikka ei siinä soitannassa mitään vikaa ollut, tykkäilin vaan niin paljon Netan haitaroinnista.
Setti itsessäänhän oli vähän normaalista poikkeava, mutta surullisen lyhyt se oli. Oletettavasti ainoa keikka pitkään aikaan Suomessa ja soittoaikaa vain tunti. Suuri vääryys oli tämä. Mutta se tunti olikin sitten puhdasta eeppisyyttä ja mahtavuutta, muuta ei voi sanoa. Ja oikeastaan nuo kaksi sanaa lienevät parhaita kuvailemaan Turisasta.

 

 

Take the Day! ja To Holmgard and beyond edustivat sitä perussettiä, mutta niiden jälkeen kuultu Dnieper Rapids oli harvinaista herkkua. Ja herkkua tosiaan, aivan mahtavaa. Nomnomnom, tykkäsin kovin. Ja kyllä koko seurueemme muutenkin.
Suurimman hämmennyksen keikan aikana aiheutti jännittävä versiointi One Moresta. Kyseinen ralli kuultiin lyhennettynä ja AKUSTISENA! Zomg, mitä parhautta! Otsikkoon viitaten Tude hyppeli lavalla marssirumpuun, tai E:n sanoin henkseslirumpuun, sonnustautuneena. Kovin herttaista oli se ja pieni fanityttö saattoi hihkua typerähkösti. Jussille taas tuotiin käteen akustinen kitara. Mutta voi että, se oli aivan loistava veto.

 

Battle Metal tuli hämmentävässä vaiheessa, kun se ei ollutkaan viimeinen biisi. Mutta tälle muutokselle oli aivan hyvä syy, kun vikan biisin virkaa toimitti eeppistäkin eeppisempi End of an Empire, lumi/vaahtosaateen saattelemana. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hieno keikka ja kaiken kärsimyksen arvoista. Ehkä. Ja kannatti lähteä Helsinkilään ja maksaa itsensä kipeäksi sen takia.
Turisaksen jälkeen luovutimme eturivipaikat takaisin niiden aiemmille haltijoille ja hiippailimme suosilla taaemmas lepuuttamaan koipiamme.

Oli jo ennalta tiedossa, että Stam1na tulee soittamaan Nocebon kokonaisuudessaan. Tuossa vaiheessa, ja vieläkin, Nocebo ei ollut kunnolla auennut eikä siihen ollut ehtinyt kunnolla perehtyä, niin keikka vähän kärsi siitä. Ja toki se kärsi omasta väsymyksestäkin, niinkin karusti, että Nocebon kolme vikaa biisiä menivät niin sanotusti unten mailla. Oikeesti. Vaatii sinänsä taitoa ja ääretöntä väsymystä, että onnistuu nukahtamaan Stam1nan keikalla. Kokemus tämäkin.
Hereille havahtumisen jälkeen lavalla olikin jo Saikkonen jakamassa kultalevyjä lätystä. Ansaittuhan tuo kultalevy oli, sen verran kova levy taas kasassa. Loppukeikka mentiinkin sitten vanhoilla ja tutuilla biiseillä. Koko keikan ajan aikalailla seurueemme edessä pyöri aivan älytön pitti. Ja kyseessä oli oikeasti kunnon circlepit eikä mikään hähähäjuoksensuapäinetsuajavähänmuakinsattuu- pitti. Mistä niillä oikein riitti energiaa? Pari wall of deathiakin siinä taisi olla.
Vikana biisinä soitettiin 5 laukausta päähän, joka toimii aina yhtä mahtavasti! Ja kävihän Tuomokin lavalla huutamassa ja pitämässä Kaikkaa hellästi kainalossaan. Kaunista. Hieno päätös illalle.

Kerrankin fiksuina hiippailimme lähelle uloskäyntiä jo encoren aikaan, joten pääsimme sujuvasti ulos ja pois Kaapelitehtaalta. Tie vei omenahotelliin ja nukkumaan, omnomnom.

Kotimatka oli jännittävä. Ensin piti kaivaa auto 20 sentin lumikerroksen alta ja sitten päästiin ajelemaan epäonnistuneen reittivalinnan kautta kohti Turkua.  Lunta satoi koko helvetin matkan. Ei kivaa. Lunta, lunta ja hiukan vielä lisää lunta. Omaksi onnekseni torkuin iloisesti takapenkillä A:n kanssa eväsfanipaloja syöden. Kerrankin ei tarvinnut olla kuskina.

Kotiin oli ihanaa päästä, vaikka nopeaksi laukunpurkamiseksi ja uudelleenpakkaamiseksi se menikin. Osan rykmentistä poistuessa jäin itse makaamaan sohvalle ja kätevästi nukahdin, koska reissuväsymys. Ja kaikeksi onneksi seuraava viikko oli lomaa, joten toipumiseen oli kerrankin riittävästi aikaa!