Wöyh @ Gong, TKU 21.9.2017
Klubikausi kotivenuella polkaistiin käyntiin omalla kohdalla mitä mainioimmin ja tietyllä tasolla hyvinkin perinteisesti. Melkein suoraan töistä Load iin, jossa näkyi paljon tuttuja naamoja ja se kuului myös juttujen tasossa. Näin useamman roudausvuoden jälkeen on ihanaa huomata, kuinka meitä apukäsiä on alettu tunnistaa ja moikkailla ihan eri tavalla, paljon tuttavallisemmin. Etenkin bändien, joita ollaan roudattu usein, suhteen. Toki Wöyh on hiukan harvinaisempaa herkkua, mutta Stam1nan jengi on käynyt vuosien mittaan melko tutuksi. Roudaushommat alkoivat kovin leppoisasti ja sopii toivoa, että sama rentous pysyy menossa mukana.
Pakko myöntää heti alkuun, että Wöyh on jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle. Hitti- ja sinkkubiisit on about hallussa, mutta siihen se sitten oikeastaan jääkin. Ekan kerran päädyin keikalle lähinnä sen takia, että mulle kerrottiin et ei parane jättää väliin. Eikä muuten kannattanutkaan. Aina livekeikkojen todistamisen jälkeen oon kironnut, että pitäisi oikeasti ottaa bändi haltuun, mutta se aina jää. Kuten myös ennen tätä keikkaa. Sen verran olin kartalla, että uusi levy tuli ulos, mutta eipä se tietona lohduta, jos ei tiedä biiseistä mitään.
On myös pakko todeta, että keikasta menee ihan älyttömästi ohi, kun seuraa tapahtumia linssin läpi. Siinä elää hetkessä ihan eri tavalla, kun yrittää samalla myös vangita sen hetken.
Mulla meni pitkään, että jaksoin taas kaivaa kameran esiin keikoille juurikin tuosta syystä. Haluan elää siinä hetkessä, kokea ja tuntea. Kamera kädessä se ei onnistu, ainakaan omalla kohdalla. Kamerattomuus on myös vaikuttanut paljon rapsaamattomuuteen. Jostain syystä ei vaan nappaa ihmeemmin rapsata keikkoja, jos kuvat on laatua iPhone. Saa nähdä, miten jatkossa tapahtuu. Jos yritän saada tätä hommaa taas aktiiviseksi, pitänee ehkä vaan luopua omista laatukriteereistä ja käyttää niitä luuriräpsyjä jossain määrin. Ne keikat, joilla tiedän bailaavani etualalla, tallennetaan muistiin ja sydämeen eikä niinkään muistikortille.
Näitä ns. semikivoja ja itselle vähemmän tärkeitä (tuntuu pahalta sanoa noin, mutta ehkä te ymmärrätte mun pointin) keikkoja on kuitenkin ihan mahtavaa kuvailla. Etenkin kun ollaan taas löydetty yhteinen sävel kameran kanssa.
Käväistiin vähän sivuraiteilla kuvaushommien kanssa, mutta jos nyt jotain ihan siitä keikasta? Kuten ylempänä mainitsin, musasta en osaa sen kummemmin jutella. Tai settilistasta. Ne itselle kunnolla tutut biisit voi oikeasti laskea yhden käden sormilla.
Suomiprogehommat ei ehkä yleisesti ole ihan mun makuun, mutta Wöyhin huumoriarvo on aika mainio. Lyriikka on jotain ihan omaa luokkaansa kaikessa hämmentävyydessään. Ja se ihme pogoilu lavalla? Vaikka Hyrde aina loikkii pitkin lavaa Stam1nakeikoilla, koko homma menee ihan uusiin ulottuvuuksiin Wöyhin kanssa. Ja basso sopii Antille.
Keikkojen kohokohtia tuntuvat melkein aina olevan välispiikit. Yleensä ylipitkät spiikit ottaa päähän, mutta tässä tapauksessa niiden aikana sai lähinnä nauraa päätään irti. Yleisöstä kuului naurua ja randomkommentteja järjettömät määrät.
Yleensähän spiikit suorittaa laulaja, mutta tällä keikalla eniten jorinaa taisi suoltaa rumpujen takana hengaileva Anssi Nykänen. Kukaan lavalla ei ollut ihan kartalla, että kuka puhuu ja mistä, mutta eipä se tuntunut haittaavan ketään.
Spiikit seilasivat ihan normaaleista keikkaspiikeistä sileisiin aivoihin ja ihannepainoon. Kuulemma numero paidassa ei olekaan soittajan ikä, niinkuin meille on uskoteltu. Nykäsen kohdalla se on ihannepaino.
Wöyhistä ei voi jutella mainitsematta lokkiystävää. Biisinä Lokki on kaikessa järjettömyydessään mitä mainioin. Ja helvetinmoinen korvamato, mind you.
Kun on tottunut etsimään lokkiystävää lavalta, kesti hetki ennen kuin sen bongasi tarkkailemasta meininkiä dj-parvelta. Vikan biisin ajaksi hänet käytiin kuitenkin hakemassa alas ja yleisön keskuuteen. Crowdsurfaava lokki on hieno asia. Lokkiselfie, joka otettiin keikkaseurana toimineen Eilan kanssa, ei ole.
Tähän väliin iso kiitos Eilalle, joka on paras roudaribuddy, mitä mainioin keikkaseura (ja aikanaan puhui mut katsomaan Wöyhiä ekaa kertaa) ja auttoi mua selättämään kuvakasan ja valkkaamaan parhaimmistoa.
Tätä kirjoitellessa kyllä sai huomata, kuinka ruosteessa voikaan kirjoitustaidot ollakaan. Pitänee vaan yrittää leikkiä aktiivisempaa ja kirjoitella useammin. Vaikka kuvat ei ehkä huippulaatua olisikaan. Tekemällä oppii, vai mitä ne väittää?
Pientä sisältömuutosta blogissa tulee tapahtumaan. Tai ehkä ennemminkin laajenemista, kun aikanaan Snowfall pyöri aika vahvasti keikkarapsojen ympärillä. Lieneekö väärin sanoa, että vähän enemmän lähdetään lifestyle -linjalle ja ehkä tietyllä tasolla myös henkilökohtaisemmalle. Musapainotteisesti. Kaikkeen muuhun hömppään löytyy Overload tuolta sivupalkista.
Tulevia postauksia varten on jo kasa ideoita, mutta jos on ehdotuksia tai toiveita niin niitä otan mielelläni vastaan.
Ja koska oon about huonoin ikinä lopettamaan postauksia luontevasti (tai otsikoimaan)... Palatkaamme!
