Sparks will fly

Ei tää blogin henkiinherätys mennyt ihan niin putkeen kuin oli tarkoitus. Motivaatio kirjoittamiseen oli hukassa, joten kesän keikat ja festarit jäi rapsaamatta, vaikka oli tarkoitus niin tehdä. Ehkäpä tässä vielä tulee käytyä festarihommat läpi yhtenä postauksena. Toki postaamattomuuteen on vaikuttanut se, että kaikki mun kuvat kesältä on luuriräpsyjä, joten laatu vähän itkettää. Nyt kuitenkin aloitetaan syksyn klubikausi. Ja isosti!

HIM @ Klubi, Turku 17.8.2015

HIM oli mulle teini-iässä iso juttu. Kun Dark Light julkaistiin 2005, musa iski lujaa, vaikka olin aiemminkin jo jotain biisejä diggaillut. Nyt 10 vuoden jälkeen pääsin vihdoin näkemään HIMin livenä ja vieläpä vähän harvinaisemmassa klubiympäristössä. Kun nää klubikeikat, etenkin Turun, julkaistiin saatoin hihkua typerästi, koska VIHDOIN!

Viimevuosina oon kuunnellut HIMiä ihan satunnaisesti. Screamworksia fiilistelin vähän enemmänkin, mutta jotenkin kaikki muu jyräsi tän bändin yli. Tykkään edelleen ihan hillittömästi Ville Valon soundista, mutta musatyyli jotenkin ei enää nappaa niin paljoa. Tai siis niinhän sitä luuli ennen keikkaa. Jos miettii monia muita bändejä, mitä oon aikanaan (ja edelleen) fanittanut, HIM ei kuitenkaan ollut mulle sellanen, että piti tietää kaikesta kaikki. Tykkäsin musasta enkä siihen aikaan ollut ees vielä järjetön fanityttö.

Ennen keikkaa ei ees tullut tehokuunneltua HIMiä, mikä hämmensi. Yleensä tulee just fiilisteltyä etukäteen. Tällä kertaa se fiilistely tapahtuikin sit roudaushommissa, kun bändi saapui paikalle ja tuli se legendaarinen OMGVilleValokävelijustmunohimitäapuaäääää -olo. Yritä siinä sit tajuta, että miten sun pitäis kantaa painavia asioita portaita ylös. Jep. 

Alkukeikka meni multa semisti ohi, kun ekat kolme biisiä yritin osata valokuvata ja juoksentelin ympäri Klubia mysteerireittejä pitkin, että pääsin kuvaamaan eri paikoista. Fun times. Omaksi harmiksi kuvat ei onnistuneet ihan niin hyvin kuin oisin halunnut, mutta harjoittelemalla oppii. Kaikki propsit oikeesti keikkakuvaajille, that's some serious stuff going on. Kolme biisiä aikaa saada superkivoja kuvia. On nää sentään luuriräpsyjä kivempia. Ja harvemmin tulee kuvattua ns. kuvauslupien kanssa. Nää mun kuvat ovat siis virallisesti myös Turun Klubin käytössä.

Yllättävän hyvin biisit muistuivat mieleen, kun niitä kuuli ja kyllä, Villen ääni vaikutti muhun ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Hymyilytti siis kovasti.

Flashbackeja teinivuosille, hämmentävän paljon lyriikoita muistissa, kylmiä väreitä. Fiilikset tuli käytyä laidasta laitaan. 

Pitää kuitenkin todeta, että jotenkin odotin livemeinigistä vähän erilaista. Toki Villen karismalla pärjää pitkälle, mutta herra laulajan liikkumattomuus ja eleettömyys hämmensi. Odotin jotain isompaa. Muu bändi oli kyllä fiiliksissä ja mukana, mutta Ville lähinnä pönötti. En ymmärrä. 

Setin kohokohtia mulle olivat Killing Loneliness, Heartkiller, Wings of a Butterfly, Wicked Game (OMG), Sacrament, Join me ja Funeral of Hearts (itketti ja nauratti samaan aikaan). Eritysesti pitää vielä kuitenkin mainita encoressa ihan vikana vedetty Rebel Yell. Oon kuullut ihan järjettömän määrän covervetoja kyseisestä biisistä ja nyt kyllä pitää sanoa, että tää oli henkilökohtainen lemppari. Ville käytti ääntään ihan eri tavalla kuin yleensä ja en ees tajua, törkeen siistiä! Lisää scream-Villeä, kiitos! 

Teini-ikäinen minä kiljui riemusta, nykyminä hymyili iloisesti. Jäi superkiva fiilis, kun pääsi vihdoin keikalle. Syksyn klubikausi tuli siis avattua varsin onnistuneesti.

Tähän loppuun vielä kysymys. Kiinnostaisko teitä myös lukea roudaushommista näiden rapsojen lisäksi? 

Nostalgiahommia

Jo vuosi takaperin mun piti herättää Snowfall henkiin. Kuten ehkä huomasitte, ei tapahtunut. Nyt se kuitenkin tapahtuu, kun pitkästä aikaa nappasin kameran mukaan keikalle. Tällä kertaa tulee isommin kuvia kuin tekstiä, mutta haitanneeko tuo.

Kuten ootte ehkä joskus huomanneet, mun musamaku ei rajoitu pelkästään raskaaseen musaan. Kevyempiä juttuja tulee kuunneltua kausittaisesti ja keikoilla käyn, jos sopivasti kivoja armaalle Klubille osuu. Tällä kertaa tuli lähdettyä fiilistelemään pitkälti nostalgian pohjalta.

Anssi Kela @ Klubi, Turku 28.5.2015

Aikanaan, kun Nummela julkaistiin se oli kova juttu kavereiden keskuudessa. Ja aika hyvin varmaan vieläkin osaan biisejä ulkoa. Omani nauhoitin kaverin cd:ltä kasetille. Ikää oli 9 vuotta. Nummelan jälkeistäkin levyä tuli sitten kuunneltua, ei kuitenkaan samalla innolla.

Toukokuussa julkaistu levy kantaa nimeä Nostalgiaa. Tyylillisesti (livevetojen ja parin lehtijutun perusteella) se on överiä kasarihömppää. Toimii muuten aika loistavasti! Vaikka itse näin ysärilapsena uuden levyn tyyli ei oo mulle nostalgista, Anssi Kela artistina on.

Näin Kelan edellisen, ja ensimmäisen, kerran livenä 5 vuotta sitten. Tykkäsin silloin, vaikka joistakin biiseistä tehdyt sovitukset olivat omaan korvaan vähän kummallisia. Tällä kertaa kuitenkin mentiin kunnollisella rokkikeikalla.

Keikan aloittanut Tanssilattialla on juurikin sitä kasaria ja lyriikka nauratti aika huolella. Kitaraton Anssi Kela on jännittävä näky.

Ja hei, tuulikoneita! Niiden kanssa ei voi mennä vikaan.

Keikan kohokohtia mulle olivat juurikin Nummelan ja uuden levyn biisit. Tokihan myös 1972 on kaikessa ööö raivostuttavassa simppeliydessään ihan toimiva.

Fiilis oli varsin mainio alusta loppuun ainakin noin niinkuin kameran läpi kun keikkaa pitkälti seurasi.  Spiikit oli hauskoja ja osuvia. Kivaa ja helppoa musaa kaikinpuolin. Kelan ääni miellyttää omaa korvaa ja toki arvostan herraa suuresti muusikkona ja sanataiteilijana.

Jos osutte vaikkapa samoille festareille, käykää kurkkaamassa Kelan livemeininki. Toimi meinaan ainakin klubiolosuhteissa varsin mainiosti.

Mainitaan nyt vielä tähän loppuun kuvajutuista. Viimeiset 2 vuotta oon kulkenut keikoilla ja muutenkin ilman kameraa eikä kuvaaminen oo muutenkaan maistunut. Nyt kuitenkin hengailukeikan varjolla nappasin sen mukaan. Ja voi että, oli ihan mielettömän kivaa pitkästä aikaa! Ehkä mä vielä joskus opin uudestaan. 

Nyt kun eka postaus on vihdoin naputeltu, on aika miettiä, että mitäs tänne nyt sit tuleekaan. Keikkarapsoja, levyarvioita, roudaushommia ehkä… Kertokaa, mitä TE haluaisitte täällä lukea ja nähdä? 

"Mikä meininki Tampere?!"

Stam1na @ Klubi, Turku 24.2.2012 
Keikkapäivänä elimme jännittäviä aikoja, kun me A:n kanssa aloittelimme uutta vapaaehtoismusaduuniamme roudareina. Turun Klubi haki taannoin apukantajia ja mehän sitten puoliläpällä keksimme ilmoittautua mukaan. Pian tittelinä olikin sitten roudari eikä Stam1na ollut huono valinta ekaksi roudattavaksi. Vaikkakin Load in meni oikeastaan niin, että paikalle päästyämme kaikki kamat oli jo roudattu. Hiphei ja yay, suunta kohti Äksää ja nimmarisessiota.
Äksässä tapasimme hyvinkin hyväntuulisen bändin ja nätisti Klubin seinältä ryöstetty juliste sai mitä taiteellisimmat koristeet ihan bändiläisten omasta aloitteesta. Hupsista.

Klubille saavuimme vasta reippaasti myöhässä, eli lämppäristä pääsimme todistamaan viimeiset 2½ biisiä.
Lämppärinä toimi ruotsinkielistä murinamörinämetallia vetävä Bob Malmström. Lavaolemus oli vahvasti ristiriidassa musan kanssa. Eipä tuo svenska talande bättre folk -asennekaan oikein iskenyt. Hämmentävä kokemus.

 

Livebändien aatelia kun nuo Lemin pojattaret ovat, keikkoja kestää katsoa useammankin lyhyellä aikavälillä. Tässäkin tapauksessa edellisestä oli aikaa vain viikko. Puolikuntoisuuden takia tarkoituksena oli katsella keikka taka-alalta samalla keikkakuvaustaitoja harjoittaen, mutta hupsista. Oma paikka löytyikin sitten toisesta rivistä, joka toki oli normaalia eturiviä taaempana, mutta tuota tuskin voi laskea.
Otsikkoon viitaten, Hyrde harrasti astetta karumpaa vittuilua, kun ekassa spiikissä huudeltiin jo Tamperetta. Kieltämättä sen jälkeen näin massiivisimman keskarimeren millään keikalla ikinä.

 

Yksi Stam1nan parhaita piirteitä on se, että setti vaihtelee jossain määrin joka keikalla. Senkään puolesta keikoista ei tule tylsiä ja niitä jaksaa katsella. Veikkaisin, että Stam1na alkaa pian vetää kärkipaikan keikkatilastoissa. En tiedä, mutta veikkaan.
Klubilla kuultiin Nocebo lähes kokonaan, ainoastaan kuulematta jäi enkkubiisi Nomad. Vanhemman osaston puolia pitivät Pakkolasku, Kaksi reittiä yksi suunta, Rikkipää, Lääke, Eloonjäänyt sekä Viisi laukausta päähän. 

Heti keikan alussa Hyrde valitteli sitä, kuinka oli edellisenä iltana reväyttänyt niskansa. Auts. Tuota ei oikeastaan muuten huomannut paitsi moshauksen pois jättämisenä. Ei se tahtia ainakaan yleisön puolella tuntunut haittaavan. Myös Emil oli kipeänä ja jossain välissä spiikkailikin, kuinka tärkeää molemminpuolinen energianvälitys on. Ja se kuulemma toimi oikein mainiosti.

Kivana lisänä keikalla bonkkaili myös Apojen Perttu Kivilaakso. Herra kävi fiittaamassa ekassa encoressa, missä kuultiin Lääke, Tavastia Palamaan!, Eloonjäänyt ja Arveton on arvoton.

Fiilis keikan aikana ja jälkeen oli tyyliin Ai saatana! Tää on kivaa! Nyt sattu, argh!  Tää on ihan vitun kivaa! Masokistiset harrastukset ovat elämän suola ja mitä näitä mausteita nyt oli.

Seuraava aamu oli lähinnä tuskaa, kun ylös piti nousta liian aikaisin. Ja sitten piti puoliltapäivin vielä hiipiä takaisin Klubille roudaamaan pihalle. Voin kertoa ettei ollut kivaa kantaa miksauspöytää, joka painaa aivan saatanasti, alas jyrkähköjä ja kääntyileviä portaita. Gay-pakua lastaava Kake totesi homman näyttävän peräti huolestuttavalta. Kovin rohkaisevaa. Ennen ekoja roudauksia tuli heitettyä paljon läppää siitä, että jaksaa säkällä kantaa kiippariständin. Ette usko sitä hajoilun määrää, kun oikeasti kiippariständin roudaaminen koitui omalle kohdalle. Nauratti hieman liikaa.
A rapsailee noista roudauksista tarkemmin täällä. 

Niitä eeppisiä roudauslihaksia odotellessa...
Ja tämän mahdollisimman kökön keikkarapsan teille tarjosi Poisonblack - ja Nightwish -hypetys. Kiitos ja anteeksi.

"Jump, jump, jump, jump...!"

Amaranthe @ Klubi, Turku 25.1.2012
Jos suomimetalli on se ykkösjuttu, niin eivätpä nuo naapurimaan bändit kovin kaukana perässä tule. Ruotsaisia bändejä tulee kuunneltua useamminkin, joten Amaranthe teki mainion lisäyksen listaan tuossa vajaa kaksi vuotta takaperin.
Debyyttinsähän Amanranthe julkaisi alkuvuodesta 2011 ja nousi aika reipasta vauhtia listoille ja isomman yleisön tietoisuuteen. Nyt kyseessä olikin eka Suomen headlining-kiertue, joka onnekseni rantautui myös Turkuun.

Keikan odottelu oli lähinnä tuskallista, koska olin jo valmiiksi koomassa päivän muotinäytösten takia, mutta ei se toisaalta tahtia haitannut. Paikka aivan keskellä eturivissä oli kovin mukava. Klubilla oli myös huomattavan paljon porukkaa, en ehkä ollut sisäistänyt bändin suosion olevan niinkin suuri Suomessa. Tosin ruotsinkielistä puhetta kuului kyllä normaalia enemmän.

 

 

Jaksan aina ihmetellä, miten yhteen bändiin voi mahtua kolme laulajaa niin toimivasti, kuin Amaranthessa nähdään. Toisaalta se luo ihanaa vaihtelua ja sen myötä toki bändi pystyy tekemään biisejään laajemmin, kun ei olla rajoittuneita vain tiettyyn ääneen ja äänialaan.
Henkilökohtaisesti en oo niinkään viehtynyt Elizen ääneen noin yleisellä tasolla, mutta kyllä se toimii mainiosti Andyn ja Jaken sekaan tungettuna. Sinänsä mua ehkä harmittaa vähän, että Elize tuntuu olevan liidilaulaja, vaikka Jake ehkä mun mielestä sopisi moiseen rooliin paremmin. Mutta mielipideasioita ovat nämä.

Lavaenergia on toki aivan omaa luokkaansa, koko bändillä tuntuu olevan niin hyvä meininki koko ajan. Johan ja Olof eivät osaa pysyä paikoillaan, saati sitten Jake.

Kun missään vaiheessa ei oo tietoakaan vähän kököstä biisistä, niin fiilis on katossa jatkuvalla syötöllä. Kädet ilmassa, jalat irti maasta hyppimisen takia ja ääni kovalla rasituksella. Amaranthen lyriikka on oikeasti aika hienoa, sitä ei voi kieltää. Hengähtämisen kannalta Amaranthine oli erittäin jees, ei ollut tarvetta hyppiä tai huutaa. Riitti kun tuijotteli enemmän tai vähemmän ihastuneesti.

  

Setin vikat biisit Automatic ja Hunger olivat todellakin oikealla paikallaan setissä. Se tunne oli aivan totaalisen älytön ja voimia kuluttava. Hungerin konfettiylläri oli kovinkin mukava. Varsinkin kun kolmemetrisen konfetin osuminen päähän meinaan tuntui.

Keikan jälkeen pääsimme juttusille koko bändin kanssa ja kameraan tallentui myös hieman harvinaislaatuisempi kuva, missä oli mukana koko bändi, A sekä allekirjoittanut.
Huomaa loistavasti, että valtava nousukiito ja suosio ei ole noussut päähän bändiläisille, sen verran iloisesti ja ystävällisesti juttelivat fanien kanssa. Läppää heitettiin puolin ja toisin ja kuittailua bändiläisten välillä oli lähestulkoon taukoamatta.
Ja jos kiinnostaa tietää, niin kesällä Amaranthe on tulossa ainakin Myötätuulirockiin sekä Qstockiin.