"Ikkunoiden takana liikkuu tonttuja, nuo Joulupukin omat gestapot"

Raskasta Joulua @ Klubi, Turku, 8.12.2011

Tee elämä paremmaksi ja naura itsesi oikeasti kipeäksi. Vatsalihakset olivat äärimmäisen kovilla tuon keikan aikana, muuta ei voi sanoa. Henkilökohtaisesti en oo niinkään perinteisten joululaulujen ystävä, mutta välillä niitäkin kuuntelee ilokseen. Varsinkin heviversoina loistavien vokalistien tulkitsemina.
Turussa lavalle kipusivat Marco Hietala, Ilja Jalkanen sekä Ari Koivunen, joista viimeisenä mainittu herätti suurta nostalgiaa.

Vaikka kaikki herrat mainiosti vetivätkin, Ilja vei ehdottomasti voiton. Se spontaani heittäytyminen ja tulkitseminen on käsittämättömän upeaa! Spiikeistä puhumattakaan. Se hieno tapa, jolla Ilja käyttää sanoja saa jokaisen tuntemaan verbaalista alemmuuskompleksia, mutta samalla taas suurta riemua. Iljan esiintymistä ei voi katsella hymyilemättä. Nissepolkka aiheutti vuoden parhaat naurut, sitä ei voi kieltää. Ja se ei ollut mitään ähähähähälol-naurua vaan täysin sydämestä tulevaa ja hauskuudesta sekä puhtaasta ilosta johtuvaa. Sekin kertoo jo paljon laulajan kyvykkyydestä, kun toteaa vaan biisin jälkeen että perkele, bändin pojat nosti tempoa reippaasti. Hienointa oli se, että lyriikka ei kuitenkaan mennyt puuroksi. Otsikosta voi lukea yhden Iljan väläytyksistä. Ja muutenkin se oli jotain liian toimivaa. Köyhän muusikon on nikkaroitava joulunsa itse ja muuta jännittävää. Okei, se Ilja-fanityttöilystä hetkeksi.

Marco Hietala ja Varpunen Jouluaamuna ovat käytännössä katsoen luodut toisilleen. Parempaa tulkitsijaa kyseiselle jouluviisulle saa hakea. Eikä se loppupuolen yhteislaulukaan huonolta kuulostanut. Marcon ja Iljan välinen kommunikointi herätti suurta hilpeyttä.
Pääsääntöisesti äänessä olivat Ilja ja Marco, Arille lankesi vain pari biisiä, mikä ei toisaalta haitannut ollenkaan. Edellisestä Ari-livestä oli kulunut aikaa kolmisen vuotta, joten kehitys oli huomattavissa. Ja kyllähän se edelleen toimi. Minkä mies äänelleen voi?

kuvat lainattu Assilta

Keikan loputtua todellisuus iski ja viimeinen bussi kotiin oli mennyt. Arkikeikat
Suosittelen lämpimästi keikoilla vierailua ensi jouluna. :)

"Mä otan vielä toisen."

Stratovarius @ Lutakko, Jyväskylä, 23.11.2011
Jännittävä keikkareissu kokonaisuudessaan, pakko todeta. Ninjasimme Jyväskylään autolla, mikä ei sinänsä ollut niin kivaa, koska neljä tuntia putkeen. Yh.

Ensimmäinen kerta Lutakossa, ties kuinka mones Jyväskylässä.
Pidetään tämä nyt lyhyenä, koska kyseessä on toinen keikka samalta rundilta ja tältä keikalta ei sinänsä ole edes kuvia, koska keikkakamerani on lyhyesti sanottuna paska. Toimii päivällä festareilla ja Pakkahuoneella, missä on riittävästi valoa.

Setti oli täsmälleen sama, kuin Tampereellakin. Fiilis oli korkealla alusta lähtien ja bändillä näytti myös olevan varsin mukavaa. Pienenä miinuksena se, että Timon ääni ei ollut kunnossa ja sen kyllä kuuli. Ikävää sinänsä.

Keikan jälkeen, kun pääsimme jututtamaan bändiä kokonaisuudessaan, selvisi että Kupiainen on hyvinkin taiteellisesti lahjakas. Sain myös uuden tittelin Matiaksen kaljapidikkeenä, hehkeää.
Joku teistä lukijoista saattaa muistaa/tietää eeppisen kamalan Kotiksen naiset-paidan. Timo periaatteessa vihaa kyseistä vaatetta, joten sitä on PAKKO roudata mukana keikoilla. Tosin tälle keikalle unohdin ottaa sen. Mutta pointti oli se, että se oli mukana Tampereella. Sain siis kuulla pilanneeni DVD:n sillä, että paita roikkui koko ajan kaiteessa tai päällä. Hupsista. Kotis sitten keksi piirtää meille uuden paitadesignin, jota emme kuitenkaan saa käyttää. Hyvin loogista.

Ja näin ET säästä keikkamatkakustannuksista. Matkaa Turkuun 30 kilometriä. Nopeutta 104 km/h. Nopeusrajoitus risteysalueella 70 km/h. Kamera. Jes. Ei näin.

Mutta pääpirteittäin varsin mukava reissu, jos automatkoja ei lasketa mukaan.

Farewell Jörg pt. Tampere

Stratovarius @ Pakkahuone, Tampere, 19.11.2011
Kauan odotettu keikka, sillä edellisestä oli aikaa melko tarkalleen 2 vuotta. Liian pitkään, jos minulta kysytään.
Jonoteltiin Sannin kanssa pari tuntia ja naurettiin muille jonottajille, jotka palelivat. Meillä taas oli mukavaa viltin ja alustojen kera. Hyvistä eväistä puhumattakaan. Läppä oli perinteisesti huonoa, mutta seura oli mainio. Tuntia ennen ovia paikalle saapuivat Terhi sekä serkkuni Taru, joka alkaa olla melko yleistä keikkaseuraa. :D

Ovien auettua odottelua oli taas luvassa, toiset kaksi tuntia tekemättä mitään, hiphei. Lämppäriä ei jostain kumman syystä ollut lainkaan, mikä teki odottelusta hyvinkin puuduttavaa. Sanni luki psykologiaa kun me paransimme maailmaa Tarun kanssa. Jossain vaiheessa isänikin hiippaili paikalle.
Lavan reunaan ripustettu lappunen herätti kyllä hilpeyttä. Katsokaa itse.

Oli sinänsä harmillista, että keikka oli k-18, koska alaikäiset fanit tunnetusti ovat enemmän mukana keikoilla. Ja se olisi ollut parempi DVD-keikan yleisölle, mutta eipä sille mitään voi. Oma paikka oli perinteisesti eturivissä, mikä on sinänsä ristiriitaista Straton suhteen. Välillä vaan naurattaa luvattoman paljon ja on ehkä epäkorrektia nauraa päätään irti artistin nähden.

Tunnelma oli semisti haikea alusta lähtien, sillä kyseessä oli viimeinen suomirundi rumpali Jörg Michaelin kanssa. Keikassa se näkyi ehkä eniten siinä, että Jörg ilmeisesti pääsi vaikuttamaan settiin normaalia enemmän ja uutta tuontantoa kuultiin melko vähän. Viimeisimmältä oli mukana vain kaksi biisiä ja Polarikseltakin taisi olla vain kaksi. En jäänyt oikeastaan edes kaipaamaan ollenkaan tuota uudempaa materiaalia, koska sain kuitenkin lempparini, Winter Skiesin. Ja niin, Jens on awsum!

 Setti oli muutenkin aika mielettömän hyvä. Heti toisena ilmoille pamahti I walk to my own song, joka ekoja kuultuja Stratobiisejä, koska Elementsit on vaan jotain eeppisen siistiä! Toki mukana oli perinteistä Speed of Light -kategoriaakin joita ilman ei osaa kuvitella tanssiorkesterin keikkaa.  Ekan biisin syndrooma on hauska asia ja Eagleheart aiheutti aivan järjettömä sävärit, koska jollain kieroutuneella tavalla rakastan sitä biisiä. Mahtifiilisyllärilinjalla jatkoi myös Paradise, johon aikanaan kehitin eeppisen perversion. En vaan voi sille mitään, että heti ekakuuntelulla se aiheutti songfic-vibat. Jo monta vuotta mun on pitänyt kirjoittaa fanfictionia kyseisen biisin pohjalta, mutta koskaan en oo kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi. Yllätti kaikki.

Koska enemmän tai vähemmän pitkät soolot ovat lähinnä pakollisia Stratoille, niin jospa niistäkin jotain. Matias Kupiainen on kitaristina mainio, ainakin omalla mittapuullani. Tosin kitara instrumenttina ei sinänsä oo niin kiehtova. Tyyliltään Kuppis on ehkä verrattavissa Tolkkiin, imo. Tilutusta ja vingutusta. Mutta jos taas puhutaan Kuppiksesta säveltäjänä, niin Tolkki tulee kyllä mieleen. Viimeisimmän levyn nimibiisi Elysium on hyvinkin tyylikäs. Ja tolkkimainen. Eli Stratovariusta.

Sooloista puhuttaessa ihan yleisestikin on AINA mainittava Lauri Porra, joka nyt sattuu lakaisemaan kitaristeilla lattiaa. Soolon aikana tuijotin Lauria valehtelematta suu auki. Se taito, milllä Porra soitintaan käsittelee on jotain aivan älyttömän upeaa. Ja bassoa soitetaan sormilla, EI plekulla! Mutta niin, Porran soitto jättää aina sanattomaksi.

Kiippasoolot toisaalta nousee ehkä omiksi lemppareiksi, koska joskus nuorempana soitin pianoa muutaman vuoden. Rakkaus koskettimiin jäi. Ja Jens Johansson todellakin tietää mitä tekee.

Keikan loppupuolella tapahtui hämmentävyyksiä ja ilmoille kajahti kolme coverbiisiä. Burn ja Behind Blue Eyes olivat tuttuja jo akkariduokeikoilta, mutta kolmas I don't believe in love oli täysin uusi tuttavuus. Mutta olihan se sinänsä hauskaa, että joku näinkin iso bändi vetää ihan pokalla covereita. Ja tunnetustihan vaihtelu virkistää.

Yksin setin hienous oli myös se, että totaalisen puhki kulutettu Forever oli tiputettu pois setissä ja sen tilalle oli tullut Coming Home. Se on heti Move the Mountainin jälkeen lemppari balladini bändiltä. Biisin lyriikka on melko hellyyttävää ja iskee kyllä.
Ja Legions toimi myös mitä parhaiten.
Hunting High and Low taas oli taattu yleisönsekoaminen. Sinänsä mainio ja vaikuttava loppu keikalle, koska en vieläkään osaa kyllästyä tuohon biisiin.

Kokonaisuudessaan keikka oli mainio ja naurua riitti. Keikan jälkeen bongattiin yleisön joukosta tuttu punapää, kun Jani oli keksinyt myös hankkitua paikalle. Mutta ette usko kuinka paljon odotin tuossa vaiheessa seuraavaa keskiviikkoa ja keikkaa Jyväskylässä.

"Näytätkö tissit?"

Poisonblack @ Klubi, Tampere, 18.11.2011

Kerrankin kävi ääretön tuuri ja kyseinen keikka osui juuri sille viikonlopulle, kun tarkoituksena oli navigoitua Tampereelle ja kotiin Ylöjärvelle joka tapauksessa. Bileet olivat todellisuutta. Onnistuin saamaan Helen täysin spontaanisti seurakseni, kun serkkuni joutui perumaan tulonsa, koska joutuikin töihin, mikä taas oli äärimmäisen ikävää.
Klubilla meitä odotteli Sanna ja pian jostain ilmestyi myös Tiina.
Törmäsimme myös Marcoon ja juttelimme muutaman hetken mukavia. Eikä mun tarvinnut sanoa muuta kuin "Arvaa mitä?" ja Marco oli heti sukimassa hiuksiaan paremmin kuvaa varten. Ja oikeasti setä suki hiuksensa kuosiin. Siitä syystä edes toisen meistä hiukset näyttivät siedettäviltä. Kuva itsessään EI ole edes julkaisukelpoinen. Lämppäribändi meni lähinnä juoruillessa ja virvokkeita nauttiessa sekä henkisesti oikeaan tilaan pääsemisessä.

Ketään ei sinänsä varmaankaan pahemmin yllätä, kun totean setin olleen taas täsmälleen sama kuin kahdella edelliselläkin keikalla. Mutta mulla ei ole edelleenkään mitään sitä vastaan. Hyvinkin paljon itselle lujaa iskeviä biisejä ja aika tasaisesti joka levyltä, ensimmäistä lukuunottamatta.

Kokonaisuudessaan setti näyttää tältä

Piston Head

Casket Case

A Good Day For The Crows
Sycophant
The Living Dead
Left Behind
Love Infernal
Buried Alive
Raivotar
Scars
Nothing Else Remains
Maggot Song
Invisible
Soul In Flames
Bear the Cross/Spinal Tap -randomjamittelu
Rush
Mercury Falling

Erittäinkin perustasoista Poisonblackia, mutta sehän kelpaa. Mainio keikka ja mukava pään nollaus valmistujaispukuprojektin jäljiltä.
Kun käy periaatteessa kolmannella samalla keikalla putkeen, alkaa sanat olla melko vähissä. Tyytykäämme siis tähän.

Näillä eväillä ja muistoilla pitäisi jaksaa aina maaliskuulle asti, kun Poisonblack loikkaa klubeilta isoille lavoille Nightwishin lämppäribändin ominaisuudessa. 

Paljon onneeaaaaaaa vaan...

Paljon onnea Shady Snowfall 2 vuotta!
Nyt saan taputtaa itseäni päälaelle.
Hämmennyin kovasti itsekin siitä faktasta, että blogi on pysynyt menossa mukana näinkin kauan. Alunperinhän Shady oli yleispätevää selitystä sisältävä, mutta musiikki oli kuitenkin kantavana voimana. Nyt kohta vuoden päivät täällä ollaan keskitytty vain ja ainoastaan musiikkiin, kun Shady sai itselleen pikkusiskon Overload -blogin.

Tein myös pienen lupauksen tän suhteen. Lupaan rapsata nyt alkaneen vuoden keikat pienemmällä viiveellä, kuin tähän asti on ollut tapana.

Ja niin, sanomani piti vielä, että saatte synttäriarvonnankin, mutta siitä lisää, kunhan askartelen toisen osan palkinnosta. Lisäinfot luultavasti tulossa viikonlopun aikana.

Kuva weheartit

Spinefarm 20v

 Ensiferum, Metsatöll, Kiuas & Crimfall @ Nosturi, Helsinki 14.10.11
Spinen synttärikekkerit, joissa ei ollut tietoakaan synttäreistä. Mr. Lindroos yhessä spiikissään sivusi aihetta, mutta siinä se. Ja näin heti alkuun pahoittelen kuvien puuttumista. Laatu on säälittävä ja kuvani pyörivät A:n macin sisuksissa.

Crimfall oli mulle uusi tuttavuus, olisinko yhden biisin kuullut ennen keikkaa. Mutta kaikenkaikkiaan erittäin positiivinen ja vaikuttava esiintyminen koko bändiltä. Kauniinpaa sukupuolta edustava laulaja oli kerta kaikkiaan upea. Ääni toi kehiin tosi jännää kansanmusiikkifiilistä tyylillä Värttinä. Tutustumisen arvoista, oon vaan liian laiska.

Kiuas oli isoin syy Helsinkiin lähtemiselle, vaikka Iljaa ei enää bändissä olekaan. Fiilis oli loistava ja keikasta saikin huomattavasti enemmän irti, kun oli tutustunut materiaaliin laajemminkin kuin vain kahden levyn osalta. Asim on vokalistina mahtava, mutta lavameininki vaatii kyllä vielä tottumista. Ja suomikin alkaa taittua pikkuhiljaa. Black Winged Goddes on ehdottomia lempparibiisejä, joten sen liveveto oli erittäin iloinen asia. Vähemmän iloinen taas oli se, että Of Lust, Love and Human nature jäi tavallaan vajaaksi alun pornohönkäilyjen puuttumisen takia. Kaikkea ei kuitenkaan aina voi saada, mikä on sinänsä ikävää.
Myös soittojärjestys oli mielestäni väärä, koska Kiuas nyt on loistava.

Virolainen Metsatöll oli jännittävä. Vironkielistä folkkirässiä, wut? Oli miten oli, bändin hienoin asia on monitoimisienisti. Tai siis virallisesti herra lienee pillipiipari-kanteleen soittaja. Ihan toimiva setti, vaikka koko ajan naurattikin luvattoman paljon.

Pääesiintyjänä toiminut Ensiferum veti odotetun hyvin. Enskan kolmesti aiemmin nähneenä vasta tämä keikka meni kunnolla mukana fiilistellessä, kun syksyllä tuli tutustuttua bändiin paremmin. Hinkan lavameininki on aina yhtä piristävää ja Lindroosin laulu on melkoista hunajaa korville.
Ikävä kyllä mulle tuli järkyttävä olo heti alkukeikasta ja muutama biisi meni lähes ohi, kun yritti pysyä tolpillaan. Selvisin kuitenkin ja pääsin taas mukaan. Koko kekkereiden kohokohta oli ehdottomasti Victory Song! Ihan mieletön livenä ja kyseessähän oli taas tää legendaarinen ekan biisin tunneside. 
Enskan soittoajan loppuessa, mutta encoren ollessa vielä kesken järjestyksenvalvojat kävivät vetämässä verhot lavan eteen. Mutta kappas, bändi jatkoi vaan soittamista. Oikea asenne, biisi vedetään loppu, vaikka sitten verhojen takana.

Olin tuolloin ensimmäistä kertaa Nosturissa, joka on kyllä keikkamestana toimiva. Käytännöt vaan ovat semisti perseestä. Ja kun siellä keikkasalissa on aivan helvetillisen kylmä, meinaa jäätyä vaikka olisi huppari päällä. Sijaintinsa puolesta Nosturi on myös hitusen kinkkinen, onneksi mulla oli turistiopas viemässä oikeaan paikkaan.

Tämän postauksen teille tarjosi VR:n junaverkko välillä Turku - Tampere.

I need this feeling to last

Poisonblack @ Klubi, Turku 8.10.11
Edellisen keikan jälkeinen kooma oli eeppinen ja onneksi saatiinkin lopulta kyyti Raumalta Turkuun. Bussilla matkustus ois luultavasti ajanut vain valtavaan epätoivoon.
Väliaikapysähdys huoltsikalle oli äärimmäisen jännittävä, kun ulkona näkyi tuttuja herroja, joista mainittakoon nyt vaikkapa Ville Laihiala sekä roudari-Reiska. Jostain kumman syystä (joka kyllä tiedetään) Ville lähinnä hajosi meille, kun tunnisti meidät edelliseltä illalta.
Tähän väliin lienee hyvä kertoa, että varautukaa hillittömään fanitytötykseen, jos koskaan törmäätte suihkunraikkaaseen ja hyvin nukkuneeseen Villeen. En varmaan koskaan ennen ollut nähnyt Villeä niin kuolattavana xD

Turkukotiin päästyämme juostiin suoraan nukkumaan pariksi tunniksi ja sitten vaan uutta keikkafiilistä kehiin. Askarreltiin hyvinkin tyylikkäitä asioita sedille ja saimme vahvistusta keikkakokoonpanoon, kun Taru liittyi seuraan.

Köyhän opiskelijan, jonka rahat menee keikkoihin koulun sijasta, anorektinen lompakko kiitti syvästi, kun nimi löytyi vieraslistalta, kiitos Marcon.
Keikkan odottelu suoritettiin eturivissä jäätävän fanityttöhihkumisen merkeissä eikä mistään taaskaan tullut mitään.
Vaikka tavallaan samaisen keikan näki edellisenä iltana, niin fiilis oli siltikin äärimmäisen korkealla, sitä ei voi kieltää. Setti oli täsmälleen sama ja reaktiot olivat lähinnä toisintoa edelliseltä illalta, mitä nyt Love Infernalin aikana tuli käyttäydyttyä paremmin, kun serkku oli mukana keikkaseurana xD.
Scars pisti taas kyynelehtimään, en taida päästä siitä enää ikinä eroon.

Keikan jälkeen tuli taas häiriköityä setiä erinäisen lahjomisen merkeissä. (Basso-)Antti ja Miku (tunnetaan myös Paita-Ullana) saivat todistusaineistoa edellisillan rantakekkereistä, mutta Marco vei voiton. Kuten Raumapostauksessa sanoin, kirja yhtäreistä = ikuiset vipit. Arvatkaa vaan kahdesti tehtiinkö se läpällä?

Jostain syystä Marco hajosi aivan totaalisesti, mutta arvosti kyllä tuotosta ja totesi, että lupaus on pidettävä.
Kuvat, paitsi viimeinen, lainattu taaskin Assilta.

Ehkä päätätyhjentävin, ja failein, viikonloppu koko vuonna. Sinänsä ihan jees :D
Tätä, ja edellistä, kirjoittaessa kirosin taas niin paljon... Opettele rapsaamaan ajoissa, niin muistatkin vielä jotain keikoista.