Stam1na & Eläkeläiset @ Pakkahuone, Tampere 16.3.2012
Tämän käymme läpi lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman kuvia (ne kun majailevat vanhalla koneella).
Matka Turusta Tampereelle taitettiin tällä kertaa autolla, mikä tietysti aiheutti valtavat määrät harmaita hiuksia. Noin niinkuin aikataulullisesti, kun olimme taas myöhään liikkeellä. Hyvä me.
Jono pakkikselle oli melko älytön, joten teimme kuskinvaihdoksen ja A hiipi jonoon, kun taas minä puolestani metsästin parkkiapaikan. Siitä puolijuoksua jonoon A:n kanssa ja etsimään hyvää paikkaa sisältä.
Ennen Eläkeläisiä tuli pohdittua, että onkohan vanha kaverini Mikael löytänyt tiensä keikalle. Lopputulos oli se, että Mikael löytyi lähempää kuin osasin ajatella. Suoraan selkäni takaa. Odottelu menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa.
Eläkeläiset on ehkä enemmänkin festari- kuin klubibändi. Se humppameininki toimii ehdottomasti paremmin ulkoilmassa, vaikka kyllähän se viihdytti ihan hyvin nytkin. Mutta en kyllä ehkä menisi maksamaan Eläkeläisten keikasta. Lämppärinä kuitenkin äärimmäisen jees, vaikka yhdistelmä olikin jännä.
Stam1na taas veti takuuhyvän setin. Koskaan ei voi sanoa keikan olleen tylsä, kun setti vaihtuu jatkuvasti ja läppä on välillä niin huonoa, että lähinnä itkettää.
Setti oli äärimmäisen jees ja siellä kuultiin mm Muuri, joka on ehkä parhaita Stam1nabiisejä. Ja voi että, Puolikas Ihminen toimii koko ajan vaan paremmin.
Toka/kolmosrivi on ikävä paikka Stam1nan keikalla. Sitä ottaa iskua niin maan perkeleesti eikä kanssahumppaajien niittirannekkeet tunnu kovin kivoilta kädessä tai takaraivossa.
Loppukeikasta eräskin ääliö keksi, että hah, mä tuun nyt tohon väliin. Ei muuten tullut, mutta aiheutti allekirjoittaneessa ja A:ssa suuria agressioita ja halua lyödä.
Fiilis oli yleispätevästi kovin jännittävä eikä keikasta ihan hirveästi jäänyt käteen. Paitsi se älytön raivo.
3.5.2012
Ankkoja eturivissä
Nightwish & Poisonblack @ Hakametsän jäähalli, Tampere 11.3.2012
Yhden päivän tauko keikkojen välissä teki vallan hyvää ja tällä kertaa jonottaminen suoritettiin pitkän kaavan mukaan ja kunnon varusteilla. Sääkin onneksi suosi meitä eikä infernaalista kylmyyttä tarvinnut kärsiä.
Kun jonotusta oli jäljellä reipas pari tuntia kävi ilmi, että ovia avataan kaksi. Ja siellä toisella ovellahan oli tasan 3 ihmistä. Raahauduimme tavarakasamme kanssa toiselle ovelle, mikä oli äärimmäisen hyvä ratkaisu loppuviimeksi. Loppujonotus meni armottoma fiilistelyn parissa ja I Want My Tears Back raikasi autosta volat kaakossa. Se oli ihan törkeän hauskaa.
Joku kanssajonottajista oli keksinyt, että tehdäänpäs keikalle 50 Aku Ankka -naamaria ja jakeli niitä sitten jonossa. Kieltämättä hauska idea, varsinkin kun porukka oli oikeasti mukana siinä.
Viimehetken paniikkivaatteidenvaihto ja laukun tyhjäys. Ne piinavimmat 10 minuuttia, kun ovien aukeamista odotettiin. Lopputulos oli se, että A löysi tiensä eturiviin ihan ensimmäisenä ja loppurykmentti juoksi perässä. Eturivi Empun kohdalla. Tavoite saavutettu.
Poisonblack, josta ei ole tärähtämättömiä kuvia, saatiin muuten kiinni jo päivällä ennen keikkaa ja siinä oli ihan hauskaa jutella setien kanssa. Tyhmät eivät vaan tajunneet esittää biisitoivettaan sedille.
No jaa, keikka oli taas mainio. Setissä oli pieni muutos, kun Bear the Cross oli mukana. Erityishuomiota oli taas havaittavissa. Tällä kertaa porukka tuntui olevan paremmin mukana kuin Jyväskylässä ja se oli erittäin jees. Mutta kyllä me A:n kanssa taas taidettiin pitää parhaiten käpälät katossa.
Taiteilimme myös erittäin tyylikkään, not, kylttiasian PB:lle. Ja se päätyi lopulta myös bändin kynsiin. Ville hajosi totaalisesti, mutta ei tehnyt kehotuksemme mukaisesti.
Koska jonotusta kertyi useampi tunti, odotus oli ihan omaa luokkaansa ennen Nightwishia.
Ja odotus kyllä taas palkittiin. Fiilis oli mielettömän hieno, vaikka järkkärit olivatkin semisti kettumaisia. Hienoinen fanityttöilytärinä oli päällä ja fiilis oman pään sisällä alkoi käydä sietämättömäksi.
Kyllähän sitä toisaalta tiesi aika tarkkaan mitä tuleman piti, mutta silti piti hihkua ja arvailla onko setti sama vai miten. Aika lailla samoilla biiseillä mentiin, tosin Poet jäi pois ja tilalle tuli puolta lyhyempi The Siren. Toisaalta The Siren on upeutta, niin eipä tuo muutos haitannut.
Jos nyt jostain pitää nillittää, niin hitaita biisejä oli ehkäpä liikaa putkeen. Ja noh, tokalla kerralla akkari-Nemo olikin jo vähän tylsä. Tää on kuultu jo.
Joku saattaa muistaa muutaman vuoden takaisen The Islander -failin Sauna Open Airista. Sanathan siinä pääsi unohtumaan aivan totaalisesti. Ja niin muuten kävi tälläkin keikalla. Tosin tarvetta alusta alkamiselle ei ollut, kun yleisö auttoi hyvin kovaäänisesti. Mutta Marcon mukaan Tampere on kirottu.
Yhden päivän tauko keikkojen välissä teki vallan hyvää ja tällä kertaa jonottaminen suoritettiin pitkän kaavan mukaan ja kunnon varusteilla. Sääkin onneksi suosi meitä eikä infernaalista kylmyyttä tarvinnut kärsiä.
Kun jonotusta oli jäljellä reipas pari tuntia kävi ilmi, että ovia avataan kaksi. Ja siellä toisella ovellahan oli tasan 3 ihmistä. Raahauduimme tavarakasamme kanssa toiselle ovelle, mikä oli äärimmäisen hyvä ratkaisu loppuviimeksi. Loppujonotus meni armottoma fiilistelyn parissa ja I Want My Tears Back raikasi autosta volat kaakossa. Se oli ihan törkeän hauskaa.
Joku kanssajonottajista oli keksinyt, että tehdäänpäs keikalle 50 Aku Ankka -naamaria ja jakeli niitä sitten jonossa. Kieltämättä hauska idea, varsinkin kun porukka oli oikeasti mukana siinä.
Viimehetken paniikkivaatteidenvaihto ja laukun tyhjäys. Ne piinavimmat 10 minuuttia, kun ovien aukeamista odotettiin. Lopputulos oli se, että A löysi tiensä eturiviin ihan ensimmäisenä ja loppurykmentti juoksi perässä. Eturivi Empun kohdalla. Tavoite saavutettu.
Poisonblack, josta ei ole tärähtämättömiä kuvia, saatiin muuten kiinni jo päivällä ennen keikkaa ja siinä oli ihan hauskaa jutella setien kanssa. Tyhmät eivät vaan tajunneet esittää biisitoivettaan sedille.
No jaa, keikka oli taas mainio. Setissä oli pieni muutos, kun Bear the Cross oli mukana. Erityishuomiota oli taas havaittavissa. Tällä kertaa porukka tuntui olevan paremmin mukana kuin Jyväskylässä ja se oli erittäin jees. Mutta kyllä me A:n kanssa taas taidettiin pitää parhaiten käpälät katossa.
Taiteilimme myös erittäin tyylikkään, not, kylttiasian PB:lle. Ja se päätyi lopulta myös bändin kynsiin. Ville hajosi totaalisesti, mutta ei tehnyt kehotuksemme mukaisesti.
Koska jonotusta kertyi useampi tunti, odotus oli ihan omaa luokkaansa ennen Nightwishia.
Ja odotus kyllä taas palkittiin. Fiilis oli mielettömän hieno, vaikka järkkärit olivatkin semisti kettumaisia. Hienoinen fanityttöilytärinä oli päällä ja fiilis oman pään sisällä alkoi käydä sietämättömäksi.
Joku saattaa muistaa muutaman vuoden takaisen The Islander -failin Sauna Open Airista. Sanathan siinä pääsi unohtumaan aivan totaalisesti. Ja niin muuten kävi tälläkin keikalla. Tosin tarvetta alusta alkamiselle ei ollut, kun yleisö auttoi hyvin kovaäänisesti. Mutta Marcon mukaan Tampere on kirottu.
Itselle keikan kohokohdaksi nousi takuuvarma humppapomppubiisi I want my tears back. Ja oikeasti. Troy Donockley. Olen kohtuullisen sanaton. Rakastan irkkupillejä ja Troy todellakin ne hallitsee. Kylmät väreet taattu, positiivisella tavalla. Vaikka Nightwish oli ennenkin ihan mahtava, niin Troy mun mielestä vielä paransi bändiä. Ja puhutaanko sitten vielä Troyn laulusta? Jos pitäisi valita tasan yksi laulaja, jota pitäisi kuunnella loppuikänsä niin mulle Troy olisi se valinta. Se on niin korvakarkkia ettei mitään järkeä.
On sinänsä vähän harmillista, että Troy tavallaan sivuutetaan täysin, kun puhutaan Nightwishista. Typerää. Me A:n kanssa huomioimme Troyta keikan aikana useaankin otteeseen ja saimme osan lopustakin eturivistä mukaan tähän. Ja Troy todellakin arvosti!
Itsehän olin järkevästi kiskonut korsetin päälleni pidemmän tauon jälkeen. EI hyvä. Siinä ennen setin puoliväliä korsetti lähti päältä melko vikkelään. Ja siitähän riemu repesi, kun hengittäminen, huutaminen, laulaminen ja yleinen pomppiminen oli helpompaa ja mukavampaa. Jes!
Kyseessä oli suomirundin vika keikka, joten odotin siellä olevan jotain spesiaalia, mutta ei. Tosin eipä mulla mitään pahaakaan sanottavaa keikasta ole :)
Meni kyllä pieneksi perhetapaamiseksi koko keikka, kun äiti, iskä, isosisko poikaystävänsä kanssa ja serkkuni olivat myös keikalla. Äiti keikan jälkeen oli kuulemma ilmoittanut, että tätähän voisi kuunnella kotonakin. Sisko taas oli Sveitsi ja poikaystävänsä ei tykännyt Aneten live-esiintymisestä. Iskä taas diggaili. Ja serkku taas oli aivan liekeissä. Myös Poisonblackista! Ja tässä pari päivää takaperin A:n isoveli ilmoitti, että tämä keikka sai hänet kuuntelemaan Poisonblackia. Yaay!
Lavalta kertyi mukaan jännää krääsää. Empun pleku napattiin, sekä Empun suomihattu, katsokaa Marcon kuva, koristaa nyt kirjahyllyä. Melko herttaista, jos en sanoisi.
Mutta voi, se fiilis keikan jälkeen! Parasta. Aivan mahtava viikonloppu, pakko todeta. Kaksi upeaa keikkaa ja kaksi itselle rakasta bändiä. Tähän on vain todettava: KIITOS!
18.4.2012
Lätki sitä!
Nightwish & Poisonblack @ Paviljonki, Jyväskylä 9.3.2012
Kun Nightwishin suomirundi julkaistiin olin noin niinkuin lievästi ilmaistuna liekeissä. Eikä varmaan tarvitse edes sanoa kuinka pahasti sekosin, kun kuulin kuka toimii lämppärinä. Ei, te ette ole missään vaiheessa saaneet selville suhdettani Poisonblackiin. Se siitä sitten.
Oli sanomattakin selvää, että suuntaamme A:n kanssa useammallekin kuin vain yhdelle keikalle.
Junailimme tiemme Jyväskylään ja kerrankin matka sujui ongelmitta. Mitä nyt arvoisan VR:n hinnat itkettivät.
Jonotus itsessään oli kovin ikävää karmivan tuulen takia, mutta kyllähän siitäkin hengissä selvisi. Ovien avaamisen kanssa oli perinteisesti hämminkiä, kun yhtäkkiä päätettiinkin avata kaksi ovea. Eikä sekään ollut ihan varmaa, että avataanko niitä toisia ovia sittenkään, kun järkkäreistä ei saanut mitään irti. Hyvin perinteistä. Lopulta kuitenkin löysimme tiemme eturiviin, oikeaan laitaan.
Odotellessa luultavasti koko yleisö tympääntyi AC/DC:n Back in Black-albumiin. Se meinaan soi ennen ja jälkeen lämppärin.
Poisonblackia odotellessa tunsin tavallaan olevani hieman huono ihminen, tai oikeastaan ehkä NW-fani. Keikkojen julkaisusta lähtien olin meinaan ollut huomattavasti enemmän liekeissä siitä, että Poisonblack lämppää, kuin siitä että itse Nightwish tekee suomirundin. Koko hommaan ei oikein osannut suhtautua mitenkään järkevästi ja tietystihän se kaikki purkautuu sitten siinä keikkaa odotellessa.
Soittoaikaa pohjoisen oogieboogieta veivaavalle Poisonblackille oli varattu harmillisesti vain puoli tuntia, mutta ei se kyllä fiilistä mitenkään laskenut. Tiukka hittiputki ilman turhia löpinöitä. Meh likes. Kun itse on totaalisen liekeissä ja mielihyvähormonia välittyy melkein liiankin kanssa rakastaa elämäänsä taas ihan uudella tavalla.
Vaikka PB saikin upean mahdollisuuden toimia NW:n lämppärinä, saattoi kohdeyleisö olla kuitenkin väärä. Olihan se vähän surullista huomata, että minä ja A olimme eniten mukana.
Tokihan Villen auktoriteetilla ja karismalla yleisöä saatiin mukaan meininkiin, mutta se hiipui aina turhan nopeasti. Meillä A:n kanssa kädet pysyivät kuitenkin koko ajan ilmassa ja ääni oli puolikuolleessa tilassa jo PB:n jälkeen.
Mukanaolon vuoksi saimme myös erityishuomiota lavalta, kun Ville kovin meille hyväksyvästi nyökkäili ja osoitteli kiitollisena. Reaktiot olivat lähinnä yleistä sekoamista ja fanityttökiljuntaa. xD
Setti oli mitä mainioin, vaikka pari omaa lempparia sieltä jäikin puuttumaan. Eniten ehkä harmitti Love Infernalin puuttuminen, sillä kyseinen biisi on kehittänyt jännittävän paikan lempparibiisilistallani. Muuten setissä ei ollut mitään moitittavaa.
Piston Head/ Casket Case/ Sycophant/ Buried Alive/ Scars / Left Behind/ Mercury Falling/ Rush.
Scars aiheutti taas kerran pientä kyynelehtimistä ja Rush toimi vikana biisinä ihan törkeän hyvin! Että omnomnom vaan, lisää PB:ta mulle, kiitos.
Kerrankin tuli kunnollinen alkulämmittely, yleensä kun lämppäribändit tuppaavat jättämään kylmäksi.
YYKAA JA KUUSKUUSKUUS
Siinä eturivissä keikkuessa fiilis oli äärimmäisen epätodellinen. Nightwish kolmen vuoden tauon jälkeen! Pienen fanitytön unelma. Ensimmäin lempparibändi ikinä ja minä eturivissä parhaan seuran kanssa. Lämppäri oli itselle tärkeä bändi. Dream come true. Odotus alkoi tuntua lähinnä piinaavalta, kun sille ei tuntunut tulevan loppua.
Valkea repaleverho hämmensi, mutta oli kieltämättä upea. Sen takaa kuultu, intron virkaa toimittava, Taikatalvi avasi keikan mahtavalla tavalla. Keinutuoli toi oman lisänsä tunnelmaan. Tähän väliin lienee hyvä mainita, että mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä setistä etukäteen. Välttelin kaikkia mahdollisia spoilereita onnistuneesti, joten setti ja show oli mulle täysi ylläri. Ainoat pienet spoilerit joihin sorruin olivatkin Anetten lava-asuja.
Monet ovat valittaneet, että tuo verho olisi pudotettu liian myöhään. Omasta mielestäni se lähinnä nosti jännitystä ja odotusta, kun vielä Storytimen kertsissä se oli ylhäällä.
Kun Nightwishin suomirundi julkaistiin olin noin niinkuin lievästi ilmaistuna liekeissä. Eikä varmaan tarvitse edes sanoa kuinka pahasti sekosin, kun kuulin kuka toimii lämppärinä. Ei, te ette ole missään vaiheessa saaneet selville suhdettani Poisonblackiin. Se siitä sitten.
Oli sanomattakin selvää, että suuntaamme A:n kanssa useammallekin kuin vain yhdelle keikalle.
Junailimme tiemme Jyväskylään ja kerrankin matka sujui ongelmitta. Mitä nyt arvoisan VR:n hinnat itkettivät.
Jonotus itsessään oli kovin ikävää karmivan tuulen takia, mutta kyllähän siitäkin hengissä selvisi. Ovien avaamisen kanssa oli perinteisesti hämminkiä, kun yhtäkkiä päätettiinkin avata kaksi ovea. Eikä sekään ollut ihan varmaa, että avataanko niitä toisia ovia sittenkään, kun järkkäreistä ei saanut mitään irti. Hyvin perinteistä. Lopulta kuitenkin löysimme tiemme eturiviin, oikeaan laitaan.
Odotellessa luultavasti koko yleisö tympääntyi AC/DC:n Back in Black-albumiin. Se meinaan soi ennen ja jälkeen lämppärin.
Poisonblackia odotellessa tunsin tavallaan olevani hieman huono ihminen, tai oikeastaan ehkä NW-fani. Keikkojen julkaisusta lähtien olin meinaan ollut huomattavasti enemmän liekeissä siitä, että Poisonblack lämppää, kuin siitä että itse Nightwish tekee suomirundin. Koko hommaan ei oikein osannut suhtautua mitenkään järkevästi ja tietystihän se kaikki purkautuu sitten siinä keikkaa odotellessa.
Vaikka PB saikin upean mahdollisuuden toimia NW:n lämppärinä, saattoi kohdeyleisö olla kuitenkin väärä. Olihan se vähän surullista huomata, että minä ja A olimme eniten mukana.
Tokihan Villen auktoriteetilla ja karismalla yleisöä saatiin mukaan meininkiin, mutta se hiipui aina turhan nopeasti. Meillä A:n kanssa kädet pysyivät kuitenkin koko ajan ilmassa ja ääni oli puolikuolleessa tilassa jo PB:n jälkeen.
Setti oli mitä mainioin, vaikka pari omaa lempparia sieltä jäikin puuttumaan. Eniten ehkä harmitti Love Infernalin puuttuminen, sillä kyseinen biisi on kehittänyt jännittävän paikan lempparibiisilistallani. Muuten setissä ei ollut mitään moitittavaa.
Piston Head/ Casket Case/ Sycophant/ Buried Alive/ Scars / Left Behind/ Mercury Falling/ Rush.
Scars aiheutti taas kerran pientä kyynelehtimistä ja Rush toimi vikana biisinä ihan törkeän hyvin! Että omnomnom vaan, lisää PB:ta mulle, kiitos.
Kerrankin tuli kunnollinen alkulämmittely, yleensä kun lämppäribändit tuppaavat jättämään kylmäksi.
YYKAA JA KUUSKUUSKUUS
Siinä eturivissä keikkuessa fiilis oli äärimmäisen epätodellinen. Nightwish kolmen vuoden tauon jälkeen! Pienen fanitytön unelma. Ensimmäin lempparibändi ikinä ja minä eturivissä parhaan seuran kanssa. Lämppäri oli itselle tärkeä bändi. Dream come true. Odotus alkoi tuntua lähinnä piinaavalta, kun sille ei tuntunut tulevan loppua.
Valkea repaleverho hämmensi, mutta oli kieltämättä upea. Sen takaa kuultu, intron virkaa toimittava, Taikatalvi avasi keikan mahtavalla tavalla. Keinutuoli toi oman lisänsä tunnelmaan. Tähän väliin lienee hyvä mainita, että mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä setistä etukäteen. Välttelin kaikkia mahdollisia spoilereita onnistuneesti, joten setti ja show oli mulle täysi ylläri. Ainoat pienet spoilerit joihin sorruin olivatkin Anetten lava-asuja.
Monet ovat valittaneet, että tuo verho olisi pudotettu liian myöhään. Omasta mielestäni se lähinnä nosti jännitystä ja odotusta, kun vielä Storytimen kertsissä se oli ylhäällä.
Koska keikoista alkaa olla jo aikaa, en ala sen kummemmin tarinoimaan. Lähinnä jatkan fiilistely- ja kuvalinjalla.
Huonoin läppä ikinä. Olipas lyhyt keikka, kun WIHAA tuli heti setin alkuun. No jaa, sille naureskeltiin hetki ja jatkettiin fiilistelyä. Näin niinkuin lyhyesti kerrottuna setti oli mitä mainioin. Tosin Over the Hills oli täysin turha ja sinänsä laaduton veto. Eikä noita instrumentaalejakaan olisi tarvinnut olla kahta. Muuta valittamista ei ole.
Tässä vaiheessa lienee oikein aloittaa se hehkutus. Nimittäin Anette. Voi hyvää päivää, tuo nainen on UPEA. Laulajana aivan verraton ja se ääni kyllä oli puhdasta hattaraa omille korville. Erityisesti mainittakoon Scaretale, joka oli jälkikäteen kuunneltuna aivan käsittämätöntä. Pelottavaa, jos tarkkoja ollaan. Kylmiä väreitä ja omnomnom.
Jäin toisaalta kaipaamaan Rest Calmia sekä Turn Loose the Mermaidsia, koska juuri noissa biiseissä Anetten ääni on parhaimmillaan. Ainakin omien korvieni perusteella. Mutta Lintubiisi oli kyllä mainio myöskin.
Pakko tosin myöntää suurimman fanitytötyksen taisi aiheuttaa pilliensä kanssa taiteileva Troy Donockley. Ja siinä oli vielä toinen hunajaääni. Troyn pillipiiparointi tuo ihanan lisän NW:n musaan. Se tuo tavallaan mukanaan keveyttä. Ja voi sitä eeppistä battlea. Jos viime kesän humppa/tanssibiisi oli Turisaksen Hunting Pirates, niin tänä vuonna tuon tittelin vie I Want My Tears Back. Puhdasta mahtavuutta.
Jatkuvasti ympäriinsä vipeltävä Emppu toi toki hauskuutta lavalle. Voi sitä naurun ja fanityttöhihittelyn määrää, kun sen pienen kitaristin touhuja katseli!
Keikan lopettanut Last Ride of the Day sai oikeastaan vain janoamaan lisää! Ja kaikeksi onneksi lisää oli tiedossa parin päivän päästä.
Kun pääsimme pihalle Paviljongista törmäsimme melko pian Poisonblackiin. Ja se oli totaalisen liikaa tällä pienelle fanitytölle. Ville Laihiala on pelottava. Oikeasti. Kuvitelkaa pienessä sievässä ja älyttömän hyvällä tuulella oleva Ville. Kuvitelkaa sitten se fiilis, kun setä yhtäkkiä omatoimisesti tulee halaamaan. Niinpä. Pelottavaa ja hämmentävää ja omg!
Kökkö postaus on kökkö, sen siitä saa kun on myöhässä. Tampereen NW tulee lähinnä kuvallisessa muodossa ja samoin noita muitakin listalla näkyviä rästirapsoja tipahtelee lyhennetyssä muodossa.
18.3.2012
Naapurin musaa
Amon Amarth @ Rytmikorjaamo, Seinäjoki 25.2.2012
Päivä alkoi Stam1nan roudaamisella, jonka jälkeen ehti syöksymään kotiin suihkuun. Sitten kamat kasaan ja nokka kohti rautatieasemaa ja Seinäjokea.
Ei, ei mennyt ihan putkeen tuo. Rehellisesti ilmaistuna matka meni päin vittua eikä fiilis ollut mitenkään päin edes lähellä siedettävää, kun hiippailimme Rytmikorjaamolle.
Pientä fanitytötystä oli kuitenkin havaittavissa heti alkuvaiheessa, kun ehkä vaikuttavin persoona käveli ohi. Tai siis oon tainnut selittää joskus siitä, kuinka karismaattininen Johan Hegg oikeasti on. Setä vaan käveli coolisti ohi ja tämä fanityttö oli sulaa vahaa. Lähestulkoon.
Talkoilemassa kun tuolla oltiin, niin oma paikkani löytyi ns. aikuisten ovien läheisyydestä lipunmyyntipöydän takaa. Mukavaa duuniahan tuo oli, mutta miinuksena se, että yritäpä kuulla, mitä asiakas sanoo, kun taustalla pauhaa livemusiikki. Tuossa vaiheessa musatarjonnasta vastasi Profane Omen, mutta keikka meni tosiaankin melkolailla ohi, koska eiköhän silloin lapannut jatkuvasti porukkaa sisälle ovista.
Kanssalipunmyyjäsetä oli kovin ystävällinen ja vapautti mut velvollisuuksistani sitten Amon Amarthin aloittaessa. Vaikka olisihan keikan toki siitä työpisteeltäkin nähnyt.
Valuin hiljalleen kohti lavaa parin ekan biisin aikana ja bongasin A:n eturivistä. Ja kun tuo otus on niin ihana, niin eturivipaikka irtosi allekirjoittaneelle. Ja voi sitä liekehdinnän määrää! Destroyer of the Universe, Slaves of Fear ja mitä näitä kivoja nyt olikaan. Muutama biisi meni eturivihypettäessä, mutta armottoman väsymyksen takia luovuin siitä ja päädyimme A:n kanssa harrastamaan hillitympää diggailua taka-alalle. Surullista on se, että Monmarthin keikat tuntuvat menevän meiltä aina jotenkin ohi. Ehkä me vielä joskus... Ja olihan tuo hype ja kuuntelu jäänyt muutenkin melko vähälle kesän jälkeen. Pitäisi taas herätellä sisäistä viikinkiä.
Noin kauempaakin katsottuna ja kuunneltuna Amon Amarth kuulostaa aivan mahtavalta. Ja se karisma, mikä Heggistä huokuu. Marry me, Johan! Eikun mitä. No jaa. xD
Pursuit of Vikings, Guardians of Asgard ja Twilight of a Thunder God toimivat kyllä fiiliksen nostamisessa mahtavasti. Ja siis voi paohjalsdkgv. Voiko olla ärsyttävämpää kuin Pursuitin heiheiehei-asiat? Epäloogista ja vaikeaa. Nauran aina omalle osaamattomuudelleni. Ja se Johanin hymy on niin sulattava, kun yleisö ei osaa.
Setissä jäin kaipaamaan Asatoria, mutta kaikkea ei aina voi saada.
Mainio keikka, muuta en oikein osaa sanoa. Eihän fiilis tietty mitenkään ylimmillään ollut epäonnistuneen matkan vuoksi. En vaan tajua, mikä tuossa viikinkimetallissa iskee.
Kotimatkakaan ei muuten sujunut ongelmitta. Lopputulos oli se, että VR on perseestä ja matka Tampere-Turku -välillä suoritettiin bussilla.
Kotiinpääsyn jälkeen ehti hengähtää puoli minuuttia (lue: tuntia) ja sitten piti taas juosta Klubille roudaamaan. Koettiin sitten kunnon rokkiviikonloppu. Kanssaroudaajat naureskelivatkin meille, että tultiinkin mainiossa kunnossa paikalle. Hyvä kun pystyssä pysyi. Herra Ylpön kamat saatiin pakattua Maj Karman bussiin ja me A:n kanssa pääsimme kotiin. Kituutettiin hereillä pari tuntia, mutta nukkumatti huokutteli meidät hellään huomaansa jo kolmelta iltapäivällä. Oikea tapa viettää viimeinen lomapäivä.
Päivä alkoi Stam1nan roudaamisella, jonka jälkeen ehti syöksymään kotiin suihkuun. Sitten kamat kasaan ja nokka kohti rautatieasemaa ja Seinäjokea.
Ei, ei mennyt ihan putkeen tuo. Rehellisesti ilmaistuna matka meni päin vittua eikä fiilis ollut mitenkään päin edes lähellä siedettävää, kun hiippailimme Rytmikorjaamolle.
Pientä fanitytötystä oli kuitenkin havaittavissa heti alkuvaiheessa, kun ehkä vaikuttavin persoona käveli ohi. Tai siis oon tainnut selittää joskus siitä, kuinka karismaattininen Johan Hegg oikeasti on. Setä vaan käveli coolisti ohi ja tämä fanityttö oli sulaa vahaa. Lähestulkoon.
Kanssalipunmyyjäsetä oli kovin ystävällinen ja vapautti mut velvollisuuksistani sitten Amon Amarthin aloittaessa. Vaikka olisihan keikan toki siitä työpisteeltäkin nähnyt.
Valuin hiljalleen kohti lavaa parin ekan biisin aikana ja bongasin A:n eturivistä. Ja kun tuo otus on niin ihana, niin eturivipaikka irtosi allekirjoittaneelle. Ja voi sitä liekehdinnän määrää! Destroyer of the Universe, Slaves of Fear ja mitä näitä kivoja nyt olikaan. Muutama biisi meni eturivihypettäessä, mutta armottoman väsymyksen takia luovuin siitä ja päädyimme A:n kanssa harrastamaan hillitympää diggailua taka-alalle. Surullista on se, että Monmarthin keikat tuntuvat menevän meiltä aina jotenkin ohi. Ehkä me vielä joskus... Ja olihan tuo hype ja kuuntelu jäänyt muutenkin melko vähälle kesän jälkeen. Pitäisi taas herätellä sisäistä viikinkiä.
Noin kauempaakin katsottuna ja kuunneltuna Amon Amarth kuulostaa aivan mahtavalta. Ja se karisma, mikä Heggistä huokuu. Marry me, Johan! Eikun mitä. No jaa. xD
Pursuit of Vikings, Guardians of Asgard ja Twilight of a Thunder God toimivat kyllä fiiliksen nostamisessa mahtavasti. Ja siis voi paohjalsdkgv. Voiko olla ärsyttävämpää kuin Pursuitin heiheiehei-asiat? Epäloogista ja vaikeaa. Nauran aina omalle osaamattomuudelleni. Ja se Johanin hymy on niin sulattava, kun yleisö ei osaa.
Setissä jäin kaipaamaan Asatoria, mutta kaikkea ei aina voi saada.
Mainio keikka, muuta en oikein osaa sanoa. Eihän fiilis tietty mitenkään ylimmillään ollut epäonnistuneen matkan vuoksi. En vaan tajua, mikä tuossa viikinkimetallissa iskee.
Kotiinpääsyn jälkeen ehti hengähtää puoli minuuttia (lue: tuntia) ja sitten piti taas juosta Klubille roudaamaan. Koettiin sitten kunnon rokkiviikonloppu. Kanssaroudaajat naureskelivatkin meille, että tultiinkin mainiossa kunnossa paikalle. Hyvä kun pystyssä pysyi. Herra Ylpön kamat saatiin pakattua Maj Karman bussiin ja me A:n kanssa pääsimme kotiin. Kituutettiin hereillä pari tuntia, mutta nukkumatti huokutteli meidät hellään huomaansa jo kolmelta iltapäivällä. Oikea tapa viettää viimeinen lomapäivä.
13.3.2012
"Mikä meininki Tampere?!"
Stam1na @ Klubi, Turku 24.2.2012
Keikkapäivänä elimme jännittäviä aikoja, kun me A:n kanssa aloittelimme uutta vapaaehtoismusaduuniamme roudareina. Turun Klubi haki taannoin apukantajia ja mehän sitten puoliläpällä keksimme ilmoittautua mukaan. Pian tittelinä olikin sitten roudari eikä Stam1na ollut huono valinta ekaksi roudattavaksi. Vaikkakin Load in meni oikeastaan niin, että paikalle päästyämme kaikki kamat oli jo roudattu. Hiphei ja yay, suunta kohti Äksää ja nimmarisessiota.
Äksässä tapasimme hyvinkin hyväntuulisen bändin ja nätisti Klubin seinältä ryöstetty juliste sai mitä taiteellisimmat koristeet ihan bändiläisten omasta aloitteesta. Hupsista.
Klubille saavuimme vasta reippaasti myöhässä, eli lämppäristä pääsimme todistamaan viimeiset 2½ biisiä.
Lämppärinä toimi ruotsinkielistä murinamörinämetallia vetävä Bob Malmström. Lavaolemus oli vahvasti ristiriidassa musan kanssa. Eipä tuo svenska talande bättre folk -asennekaan oikein iskenyt. Hämmentävä kokemus.
Livebändien aatelia kun nuo Lemin pojattaret ovat, keikkoja kestää katsoa useammankin lyhyellä aikavälillä. Tässäkin tapauksessa edellisestä oli aikaa vain viikko. Puolikuntoisuuden takia tarkoituksena oli katsella keikka taka-alalta samalla keikkakuvaustaitoja harjoittaen, mutta hupsista. Oma paikka löytyikin sitten toisesta rivistä, joka toki oli normaalia eturiviä taaempana, mutta tuota tuskin voi laskea.
Otsikkoon viitaten, Hyrde harrasti astetta karumpaa vittuilua, kun ekassa spiikissä huudeltiin jo Tamperetta. Kieltämättä sen jälkeen näin massiivisimman keskarimeren millään keikalla ikinä.
Yksi Stam1nan parhaita piirteitä on se, että setti vaihtelee jossain määrin joka keikalla. Senkään puolesta keikoista ei tule tylsiä ja niitä jaksaa katsella. Veikkaisin, että Stam1na alkaa pian vetää kärkipaikan keikkatilastoissa. En tiedä, mutta veikkaan.
Klubilla kuultiin Nocebo lähes kokonaan, ainoastaan kuulematta jäi enkkubiisi Nomad. Vanhemman osaston puolia pitivät Pakkolasku, Kaksi reittiä yksi suunta, Rikkipää, Lääke, Eloonjäänyt sekä Viisi laukausta päähän.
Heti keikan alussa Hyrde valitteli sitä, kuinka oli edellisenä iltana reväyttänyt niskansa. Auts. Tuota ei oikeastaan muuten huomannut paitsi moshauksen pois jättämisenä. Ei se tahtia ainakaan yleisön puolella tuntunut haittaavan. Myös Emil oli kipeänä ja jossain välissä spiikkailikin, kuinka tärkeää molemminpuolinen energianvälitys on. Ja se kuulemma toimi oikein mainiosti.
Kivana lisänä keikalla bonkkaili myös Apojen Perttu Kivilaakso. Herra kävi fiittaamassa ekassa encoressa, missä kuultiin Lääke, Tavastia Palamaan!, Eloonjäänyt ja Arveton on arvoton.
Fiilis keikan aikana ja jälkeen oli tyyliin Ai saatana! Tää on kivaa! Nyt sattu, argh! Tää on ihan vitun kivaa! Masokistiset harrastukset ovat elämän suola ja mitä näitä mausteita nyt oli.
Seuraava aamu oli lähinnä tuskaa, kun ylös piti nousta liian aikaisin. Ja sitten piti puoliltapäivin vielä hiipiä takaisin Klubille roudaamaan pihalle. Voin kertoa ettei ollut kivaa kantaa miksauspöytää, joka painaa aivan saatanasti, alas jyrkähköjä ja kääntyileviä portaita. Gay-pakua lastaava Kake totesi homman näyttävän peräti huolestuttavalta. Kovin rohkaisevaa. Ennen ekoja roudauksia tuli heitettyä paljon läppää siitä, että jaksaa säkällä kantaa kiippariständin. Ette usko sitä hajoilun määrää, kun oikeasti kiippariständin roudaaminen koitui omalle kohdalle. Nauratti hieman liikaa.
A rapsailee noista roudauksista tarkemmin täällä.
Niitä eeppisiä roudauslihaksia odotellessa...
Ja tämän mahdollisimman kökön keikkarapsan teille tarjosi Poisonblack - ja Nightwish -hypetys. Kiitos ja anteeksi.
Keikkapäivänä elimme jännittäviä aikoja, kun me A:n kanssa aloittelimme uutta vapaaehtoismusaduuniamme roudareina. Turun Klubi haki taannoin apukantajia ja mehän sitten puoliläpällä keksimme ilmoittautua mukaan. Pian tittelinä olikin sitten roudari eikä Stam1na ollut huono valinta ekaksi roudattavaksi. Vaikkakin Load in meni oikeastaan niin, että paikalle päästyämme kaikki kamat oli jo roudattu. Hiphei ja yay, suunta kohti Äksää ja nimmarisessiota.
Äksässä tapasimme hyvinkin hyväntuulisen bändin ja nätisti Klubin seinältä ryöstetty juliste sai mitä taiteellisimmat koristeet ihan bändiläisten omasta aloitteesta. Hupsista.
Klubille saavuimme vasta reippaasti myöhässä, eli lämppäristä pääsimme todistamaan viimeiset 2½ biisiä.
Lämppärinä toimi ruotsinkielistä murinamörinämetallia vetävä Bob Malmström. Lavaolemus oli vahvasti ristiriidassa musan kanssa. Eipä tuo svenska talande bättre folk -asennekaan oikein iskenyt. Hämmentävä kokemus.
Otsikkoon viitaten, Hyrde harrasti astetta karumpaa vittuilua, kun ekassa spiikissä huudeltiin jo Tamperetta. Kieltämättä sen jälkeen näin massiivisimman keskarimeren millään keikalla ikinä.
Klubilla kuultiin Nocebo lähes kokonaan, ainoastaan kuulematta jäi enkkubiisi Nomad. Vanhemman osaston puolia pitivät Pakkolasku, Kaksi reittiä yksi suunta, Rikkipää, Lääke, Eloonjäänyt sekä Viisi laukausta päähän.
Seuraava aamu oli lähinnä tuskaa, kun ylös piti nousta liian aikaisin. Ja sitten piti puoliltapäivin vielä hiipiä takaisin Klubille roudaamaan pihalle. Voin kertoa ettei ollut kivaa kantaa miksauspöytää, joka painaa aivan saatanasti, alas jyrkähköjä ja kääntyileviä portaita. Gay-pakua lastaava Kake totesi homman näyttävän peräti huolestuttavalta. Kovin rohkaisevaa. Ennen ekoja roudauksia tuli heitettyä paljon läppää siitä, että jaksaa säkällä kantaa kiippariständin. Ette usko sitä hajoilun määrää, kun oikeasti kiippariständin roudaaminen koitui omalle kohdalle. Nauratti hieman liikaa.
A rapsailee noista roudauksista tarkemmin täällä.
Niitä eeppisiä roudauslihaksia odotellessa...
Ja tämän mahdollisimman kökön keikkarapsan teille tarjosi Poisonblack - ja Nightwish -hypetys. Kiitos ja anteeksi.
7.3.2012
Ilmaiskrääsää ja rumpalipoika
FME @ Kaapelitehdas, Helsinki 18.2.2012
FME oli allekirjoittaneelle ensimmäinen laatuaan ja enkä ihan heti keksi syytä, miksi sinne pitäisi ensi vuonna hiipiä. Riippuu toki artisteista, mutta en sinänsä viihdy Helsingissä. Turku ja Tampere taas puolestaan ovat puhdasta rakkautta.
Edellinen yö oli vietetty hyvinkin iloisissa merkeissä laivalla ja unta ehti kertyä hurjat 3 tuntia. Kooma oli siis aivan älytön ja kaiken lisäksi meidän piti A:n kanssa tappaa aikaa kolmisen tuntia. Eipä siinä muuten mitään ongelmaa olisi ollut, mutta se tavaramäärä ja laukun paino ei ollut kiva asia. Kävimme noukkimassa E:n mukaan rautatieasemalta, jonka jälkeen taas tapettiin aikaa metsästämällä mm. apteekkia. MIKSI Forumissa EI ole apteekkia?! Piti siis raahautua Kamppiin sen tavarakasan kanssa, että saatiin ostettua korvatulppia. Vituttiko? Voi kyllä. Kamppiin päästyämme rykmentin loppuosa, S & S, soitti olevansa Forumissa. Ei helvetti. Samainen vaellus takaisin Forumiin, mutta sen kesti kun tiesi pääsevänsä eroon tavaroista. Tai siis niiden kanniskelusta. Jalat huusi hoosianna jo tässä vaiheessa.
Onneksemme parkkipaikka löytyi aivan Kaapelitehtaan vierestä, joten säästyimme lisävaellukselta sekä narikkamaksuilta. Paikan päällä seuraamme liittyi myös toinen E.Omaa tyhmyyttämme olimme tosin paikalla jo heti kolmelta, kun ovet aukesivat ja messualue olikin sitten surullisen pieni. Se oli kierretty läpi ekan puolen tunnin aikana, niin siinäpä oli hauska miettiä että mitäs nyt.
Kyllähän sitä tekemistä sitten keksi, ständit käytiin läpi tarkemmin ja ilmaiskrääsää hamstrattiin. Itse marssin ostamaan lipun Nummirockiin, kun sen 10 euroa halvemmalla kerran sai. Julisteita ja muuta paperitavaraa tarttui mukaan myös älytön määrä ja kyllä niitä kangaskassejakin taisi löytyä kolme.
Paitakojut jäivät väliin tällä kertaa, mutta mitä vittua. Kenen idea on laittaa hihamerkin hinnaksi 10 euroa?! Turisaksen paitoja muuta kuolatessa silmiin tosiaan osui ihan älyttömän hieno hihamerkki, mutta hintalapussa lukeva 10e lähinnä itketti. No jaa, jäi merkki ostamatta ja harmitti.
Muiden jäädessä pyörimään ympäriinsä, minä ja E2 suuntasimme katsomaan Amoralia muutaman biisin ajaksi. Ihan mielenkiinnostahan tuo oli nähtävä, koska Koivunen on oikeesti jees ja Amoral kun ei oo ihan sitä, millaista oon tottunut Arin vetävän. Ja kyllähän se hyvin veti, ei voi muuta sanoa! Öriseekin uskottavasti. Kuuntelin ihan häkeltyneenä. Pian hiippailtiin taas takaisin muiden seuraan ja pyörimään ympyrää messualueella.
Finnish Metal Awardsit käytiin koko porukalla katsastamassa ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun Turisas haali noita pystejä itselleen useammankin. Iloa lisäsi myös kovin se, että Nightwish ei kahminut mitään noista itselleen. Joo, onhan se vähän ilkeää sanoa moista, mutta kun Turisas ansaitsi nuo kaikki pystit.
Pariinkin eri muusikkosetään tuli törmättyä. Ja Sonataa piti ihan mennä ständille asti katsomaan ja ehkä hiukan fanitytöttämäänkin. Sydän suli taas kerran Bonkalle, joka kauniisti piirsi mulle nuolen lävistämän sydämen. Ja suli se nyt muutenkin. Sonata kun pitää pintansa omalla lempparilistalla, vaikka toisinaan kuuntelu äärimmäisen vähälle jääkin.
Kyllähän sitä ihmeteltiin, että mitä bändi oikeastaan tuolla edes teki, mutta eipä mennyt kuin pari päivää niin levyuutisia julkaistiin.
Sonatan nimmarisessiosta kipitettiin E:n kanssa vikkelästi jonottamaan Turisaksen nimmarisessioon. Bändillä tuntui olevan kovinkin hauskaa ja juttua riitti, kuten myös taiteellista antia. Kameleita ja lampaita piirtäneen Jussin viikset herättivät suurta hilpeyttä ja Tude taas aiheutti aivan uuden fanitytötyksen.
Nimmarisessiosta pitikin sitten juosta jo varaamaan mahdollisimman hyvää paikkaa keikkaa varten ja alkuun suoriuduimmekin toiseen riviin keskelle.
Italialainen Flesgod Apocalypse oli semisti hämmentävä. Ei kyllä ihan iskenyt, vaikka basso-kliinilaulaja ihan kiva olikin. Koko ajan spiikeissä toistunut motherfucker on omasta mielestä oikeesti jo mautonta. Kyllä sen nyt antaa anteeksi jos kerran tai kaks, mutta kolmesti joka ikisessä spiikissä. Ei näin. Jos nyt jotain plussaa pitää keksiä, niin olihan tuo bändin puvustus kivasti yhtenäinen ja toimiva. Ei, näitä en taida edes festareilla mennä enää katsomaan.
Kiitos armaiden foorumikavereiden, pääsimme katsomaan Turisasta eturiviin, kun eräät neidot olivat odottamassa lähinnä Stam1naa. Kooma oli aivan älytön ja keikan odottaminen lähinnä puhdasta tuskaa. Niska ja selkä jumissa ja jalat teki mieli sahata irti. Yritäpä siinä sitten olla positiivisella mielellä. Joo, ei ihan onnistunut.
Fiilis nousi kuitenkin kertaheitolla kattoon, kun Turisas nousi lavalle! March of Varangian Guard aloitti setin aivan helvetin lujaa ja oma energiataso kohosi reippaasti sen takia. Tai no, Turiksaksen takia, ei vain tuon biisin.
Näin Turisaksen ekaa kertaa tällä uudella kokoonpanolla ja kyllähän se toimi. Jukkis täytti Hanun saappaat erittäin hyvin, mutta Netan ja haitarin korvannut Robert jätti omalla tavallaan hieman kylmäksi. Vaikka ei siinä soitannassa mitään vikaa ollut, tykkäilin vaan niin paljon Netan haitaroinnista.
Setti itsessäänhän oli vähän normaalista poikkeava, mutta surullisen lyhyt se oli. Oletettavasti ainoa keikka pitkään aikaan Suomessa ja soittoaikaa vain tunti. Suuri vääryys oli tämä. Mutta se tunti olikin sitten puhdasta eeppisyyttä ja mahtavuutta, muuta ei voi sanoa. Ja oikeastaan nuo kaksi sanaa lienevät parhaita kuvailemaan Turisasta.
Take the Day! ja To Holmgard and beyond edustivat sitä perussettiä, mutta niiden jälkeen kuultu Dnieper Rapids oli harvinaista herkkua. Ja herkkua tosiaan, aivan mahtavaa. Nomnomnom, tykkäsin kovin. Ja kyllä koko seurueemme muutenkin.
Suurimman hämmennyksen keikan aikana aiheutti jännittävä versiointi One Moresta. Kyseinen ralli kuultiin lyhennettynä ja AKUSTISENA! Zomg, mitä parhautta! Otsikkoon viitaten Tude hyppeli lavalla marssirumpuun, tai E:n sanoin henkseslirumpuun, sonnustautuneena. Kovin herttaista oli se ja pieni fanityttö saattoi hihkua typerähkösti. Jussille taas tuotiin käteen akustinen kitara. Mutta voi että, se oli aivan loistava veto.
Battle Metal tuli hämmentävässä vaiheessa, kun se ei ollutkaan viimeinen biisi. Mutta tälle muutokselle oli aivan hyvä syy, kun vikan biisin virkaa toimitti eeppistäkin eeppisempi End of an Empire, lumi/vaahtosaateen saattelemana. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hieno keikka ja kaiken kärsimyksen arvoista. Ehkä. Ja kannatti lähteä Helsinkilään ja maksaa itsensä kipeäksi sen takia.
Turisaksen jälkeen luovutimme eturivipaikat takaisin niiden aiemmille haltijoille ja hiippailimme suosilla taaemmas lepuuttamaan koipiamme.
Oli jo ennalta tiedossa, että Stam1na tulee soittamaan Nocebon kokonaisuudessaan. Tuossa vaiheessa, ja vieläkin, Nocebo ei ollut kunnolla auennut eikä siihen ollut ehtinyt kunnolla perehtyä, niin keikka vähän kärsi siitä. Ja toki se kärsi omasta väsymyksestäkin, niinkin karusti, että Nocebon kolme vikaa biisiä menivät niin sanotusti unten mailla. Oikeesti. Vaatii sinänsä taitoa ja ääretöntä väsymystä, että onnistuu nukahtamaan Stam1nan keikalla. Kokemus tämäkin.
Hereille havahtumisen jälkeen lavalla olikin jo Saikkonen jakamassa kultalevyjä lätystä. Ansaittuhan tuo kultalevy oli, sen verran kova levy taas kasassa. Loppukeikka mentiinkin sitten vanhoilla ja tutuilla biiseillä. Koko keikan ajan aikalailla seurueemme edessä pyöri aivan älytön pitti. Ja kyseessä oli oikeasti kunnon circlepit eikä mikään hähähäjuoksensuapäinetsuajavähänmuakinsattuu- pitti. Mistä niillä oikein riitti energiaa? Pari wall of deathiakin siinä taisi olla.
Vikana biisinä soitettiin 5 laukausta päähän, joka toimii aina yhtä mahtavasti! Ja kävihän Tuomokin lavalla huutamassa ja pitämässä Kaikkaa hellästi kainalossaan. Kaunista. Hieno päätös illalle.
Kerrankin fiksuina hiippailimme lähelle uloskäyntiä jo encoren aikaan, joten pääsimme sujuvasti ulos ja pois Kaapelitehtaalta. Tie vei omenahotelliin ja nukkumaan, omnomnom.
Kotimatka oli jännittävä. Ensin piti kaivaa auto 20 sentin lumikerroksen alta ja sitten päästiin ajelemaan epäonnistuneen reittivalinnan kautta kohti Turkua. Lunta satoi koko helvetin matkan. Ei kivaa. Lunta, lunta ja hiukan vielä lisää lunta. Omaksi onnekseni torkuin iloisesti takapenkillä A:n kanssa eväsfanipaloja syöden. Kerrankin ei tarvinnut olla kuskina.
Kotiin oli ihanaa päästä, vaikka nopeaksi laukunpurkamiseksi ja uudelleenpakkaamiseksi se menikin. Osan rykmentistä poistuessa jäin itse makaamaan sohvalle ja kätevästi nukahdin, koska reissuväsymys. Ja kaikeksi onneksi seuraava viikko oli lomaa, joten toipumiseen oli kerrankin riittävästi aikaa!
FME oli allekirjoittaneelle ensimmäinen laatuaan ja enkä ihan heti keksi syytä, miksi sinne pitäisi ensi vuonna hiipiä. Riippuu toki artisteista, mutta en sinänsä viihdy Helsingissä. Turku ja Tampere taas puolestaan ovat puhdasta rakkautta.
Edellinen yö oli vietetty hyvinkin iloisissa merkeissä laivalla ja unta ehti kertyä hurjat 3 tuntia. Kooma oli siis aivan älytön ja kaiken lisäksi meidän piti A:n kanssa tappaa aikaa kolmisen tuntia. Eipä siinä muuten mitään ongelmaa olisi ollut, mutta se tavaramäärä ja laukun paino ei ollut kiva asia. Kävimme noukkimassa E:n mukaan rautatieasemalta, jonka jälkeen taas tapettiin aikaa metsästämällä mm. apteekkia. MIKSI Forumissa EI ole apteekkia?! Piti siis raahautua Kamppiin sen tavarakasan kanssa, että saatiin ostettua korvatulppia. Vituttiko? Voi kyllä. Kamppiin päästyämme rykmentin loppuosa, S & S, soitti olevansa Forumissa. Ei helvetti. Samainen vaellus takaisin Forumiin, mutta sen kesti kun tiesi pääsevänsä eroon tavaroista. Tai siis niiden kanniskelusta. Jalat huusi hoosianna jo tässä vaiheessa.
Onneksemme parkkipaikka löytyi aivan Kaapelitehtaan vierestä, joten säästyimme lisävaellukselta sekä narikkamaksuilta. Paikan päällä seuraamme liittyi myös toinen E.Omaa tyhmyyttämme olimme tosin paikalla jo heti kolmelta, kun ovet aukesivat ja messualue olikin sitten surullisen pieni. Se oli kierretty läpi ekan puolen tunnin aikana, niin siinäpä oli hauska miettiä että mitäs nyt.
Kyllähän sitä tekemistä sitten keksi, ständit käytiin läpi tarkemmin ja ilmaiskrääsää hamstrattiin. Itse marssin ostamaan lipun Nummirockiin, kun sen 10 euroa halvemmalla kerran sai. Julisteita ja muuta paperitavaraa tarttui mukaan myös älytön määrä ja kyllä niitä kangaskassejakin taisi löytyä kolme.
Paitakojut jäivät väliin tällä kertaa, mutta mitä vittua. Kenen idea on laittaa hihamerkin hinnaksi 10 euroa?! Turisaksen paitoja muuta kuolatessa silmiin tosiaan osui ihan älyttömän hieno hihamerkki, mutta hintalapussa lukeva 10e lähinnä itketti. No jaa, jäi merkki ostamatta ja harmitti.
Muiden jäädessä pyörimään ympäriinsä, minä ja E2 suuntasimme katsomaan Amoralia muutaman biisin ajaksi. Ihan mielenkiinnostahan tuo oli nähtävä, koska Koivunen on oikeesti jees ja Amoral kun ei oo ihan sitä, millaista oon tottunut Arin vetävän. Ja kyllähän se hyvin veti, ei voi muuta sanoa! Öriseekin uskottavasti. Kuuntelin ihan häkeltyneenä. Pian hiippailtiin taas takaisin muiden seuraan ja pyörimään ympyrää messualueella.
Finnish Metal Awardsit käytiin koko porukalla katsastamassa ja voi sitä ilon ja riemun määrää, kun Turisas haali noita pystejä itselleen useammankin. Iloa lisäsi myös kovin se, että Nightwish ei kahminut mitään noista itselleen. Joo, onhan se vähän ilkeää sanoa moista, mutta kun Turisas ansaitsi nuo kaikki pystit.
Pariinkin eri muusikkosetään tuli törmättyä. Ja Sonataa piti ihan mennä ständille asti katsomaan ja ehkä hiukan fanitytöttämäänkin. Sydän suli taas kerran Bonkalle, joka kauniisti piirsi mulle nuolen lävistämän sydämen. Ja suli se nyt muutenkin. Sonata kun pitää pintansa omalla lempparilistalla, vaikka toisinaan kuuntelu äärimmäisen vähälle jääkin.
Kyllähän sitä ihmeteltiin, että mitä bändi oikeastaan tuolla edes teki, mutta eipä mennyt kuin pari päivää niin levyuutisia julkaistiin.
Sonatan nimmarisessiosta kipitettiin E:n kanssa vikkelästi jonottamaan Turisaksen nimmarisessioon. Bändillä tuntui olevan kovinkin hauskaa ja juttua riitti, kuten myös taiteellista antia. Kameleita ja lampaita piirtäneen Jussin viikset herättivät suurta hilpeyttä ja Tude taas aiheutti aivan uuden fanitytötyksen.
Nimmarisessiosta pitikin sitten juosta jo varaamaan mahdollisimman hyvää paikkaa keikkaa varten ja alkuun suoriuduimmekin toiseen riviin keskelle.
Italialainen Flesgod Apocalypse oli semisti hämmentävä. Ei kyllä ihan iskenyt, vaikka basso-kliinilaulaja ihan kiva olikin. Koko ajan spiikeissä toistunut motherfucker on omasta mielestä oikeesti jo mautonta. Kyllä sen nyt antaa anteeksi jos kerran tai kaks, mutta kolmesti joka ikisessä spiikissä. Ei näin. Jos nyt jotain plussaa pitää keksiä, niin olihan tuo bändin puvustus kivasti yhtenäinen ja toimiva. Ei, näitä en taida edes festareilla mennä enää katsomaan.
Fiilis nousi kuitenkin kertaheitolla kattoon, kun Turisas nousi lavalle! March of Varangian Guard aloitti setin aivan helvetin lujaa ja oma energiataso kohosi reippaasti sen takia. Tai no, Turiksaksen takia, ei vain tuon biisin.
Setti itsessäänhän oli vähän normaalista poikkeava, mutta surullisen lyhyt se oli. Oletettavasti ainoa keikka pitkään aikaan Suomessa ja soittoaikaa vain tunti. Suuri vääryys oli tämä. Mutta se tunti olikin sitten puhdasta eeppisyyttä ja mahtavuutta, muuta ei voi sanoa. Ja oikeastaan nuo kaksi sanaa lienevät parhaita kuvailemaan Turisasta.
Suurimman hämmennyksen keikan aikana aiheutti jännittävä versiointi One Moresta. Kyseinen ralli kuultiin lyhennettynä ja AKUSTISENA! Zomg, mitä parhautta! Otsikkoon viitaten Tude hyppeli lavalla marssirumpuun, tai E:n sanoin henkseslirumpuun, sonnustautuneena. Kovin herttaista oli se ja pieni fanityttö saattoi hihkua typerähkösti. Jussille taas tuotiin käteen akustinen kitara. Mutta voi että, se oli aivan loistava veto.
Turisaksen jälkeen luovutimme eturivipaikat takaisin niiden aiemmille haltijoille ja hiippailimme suosilla taaemmas lepuuttamaan koipiamme.
Hereille havahtumisen jälkeen lavalla olikin jo Saikkonen jakamassa kultalevyjä lätystä. Ansaittuhan tuo kultalevy oli, sen verran kova levy taas kasassa. Loppukeikka mentiinkin sitten vanhoilla ja tutuilla biiseillä. Koko keikan ajan aikalailla seurueemme edessä pyöri aivan älytön pitti. Ja kyseessä oli oikeasti kunnon circlepit eikä mikään hähähäjuoksensuapäinetsuajavähänmuakinsattuu- pitti. Mistä niillä oikein riitti energiaa? Pari wall of deathiakin siinä taisi olla.
Vikana biisinä soitettiin 5 laukausta päähän, joka toimii aina yhtä mahtavasti! Ja kävihän Tuomokin lavalla huutamassa ja pitämässä Kaikkaa hellästi kainalossaan. Kaunista. Hieno päätös illalle.
Kotimatka oli jännittävä. Ensin piti kaivaa auto 20 sentin lumikerroksen alta ja sitten päästiin ajelemaan epäonnistuneen reittivalinnan kautta kohti Turkua. Lunta satoi koko helvetin matkan. Ei kivaa. Lunta, lunta ja hiukan vielä lisää lunta. Omaksi onnekseni torkuin iloisesti takapenkillä A:n kanssa eväsfanipaloja syöden. Kerrankin ei tarvinnut olla kuskina.
Kotiin oli ihanaa päästä, vaikka nopeaksi laukunpurkamiseksi ja uudelleenpakkaamiseksi se menikin. Osan rykmentistä poistuessa jäin itse makaamaan sohvalle ja kätevästi nukahdin, koska reissuväsymys. Ja kaikeksi onneksi seuraava viikko oli lomaa, joten toipumiseen oli kerrankin riittävästi aikaa!
5.3.2012
"Tossahan tulee lämmin"
Rock & Roll Sensation @ Viking Xpres, 17.2.2012
Kun virallinen wanhojenristeily ei A:ta inspannut, ohjat siirtyivät omiin, ja vähän äidinkin, käsiin. Tämän seurauksena oli Hki-Tallinna -risteily, joka valittiin juurikin esiintyjän perusteella.
RRS on ehkäpä Suomen loistavin coverbändi, ainakin näin omasta mielestäni. Bileet on taattu, kun kyseinen kokoonpano pääsee lavalle, varsinkin jos mikin varressa keikkuu Pekka Heino. Eli tanssiksihan tuo meni, millä taidoilla? Eipä sillä kai niin väliä ole, kunhan on hauskaa. Mainittakoon myös se, että minä EN tanssi. Paitsi vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, folkkibändien ja RRS:n keikoilla.
Laivareissuissa on sinänsä se hyvä puoli, että periaatteesta juon vaan, jos joku tarjoaa on yllättävänkin helppo pitää kiinni. Tällä kertaa juomatarjoilu toimi sinänsä hyvin koko illan ja itse marssin tiskille ostamaan vain kokista. Ja lopulta alkoholitonta valintaa ei arvostettu. Muusikot...
Settejähän tuona iltana/yönä oli kaksi. Ekan kävi repäisemässä Pekka Heino.
Sisäinen fanityttö pääsi taas irti siinäkin suhteessa, että kamera jäi pöydälle iskän vahdittavaksi kun me A:n kanssa valloitimme tanssilattiaa. Se naurun ja hymyilyn määrä oli kyllä aika hervoton. Harvemmin menee koko keikka nauraessa ja virnuillessa, mutta näinkin saattaa toisinaan käydä. Pekka ja Bon Jovi yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, sitä ei voi kieltää. Bileet saa pystyyn tuolla kombolla välittömästi! Surullista on olla muistamatta settiä sen kummemmin. Kyynel. Kivaa se oli silti. Pekalla oli pientä ongelmaa äänensä kanssa, koska flunssa, mutta eihän se meininkiä alentanut sitten ollenkaan.
Toisen setin vokalistina nähtiin ja kuultiin Pete Parkkosta. Oon edelleenkin sitä mieltä, että Parkkonen osaa asiansa ja kunnon rokkimeininki istuu Petelle kuin nyrkki silmään. Peten veto Robbie Williamsin Angels-biisistä oli toki hieno, mutta kyllä se on enemmän Pekan biisi. Peten osuus menikin lähinnä pöydän ääressä fiilistellessä ja Pekan vetoa läpikäydessä.
Myöhemmin Pekan kanssa jutellessa sattui ja tapahtui. Rasittava känniääliö näytti, kuinka loistavasti muusikot kestävät moisia ihmisiä hermostumatta. Ehkä eeppisin kouluprojekti sai myös alkunsa, siitä lisää myöhemmin overloadin puolella. Kuulimme myös äärimmäisen ilahduttavia uutisia Brother Firetriben tiimoilta! Levykäisen suhteen on tapahtunut huomattavaa edistystä ja hyvältä kuulemma kuulostaa. Eikä keikkailukaan ole mahdotonta, kiitos NW:n pätkärundin!
Lisää RRS:ssää tiedossa keväämmällä.
Kun virallinen wanhojenristeily ei A:ta inspannut, ohjat siirtyivät omiin, ja vähän äidinkin, käsiin. Tämän seurauksena oli Hki-Tallinna -risteily, joka valittiin juurikin esiintyjän perusteella.
RRS on ehkäpä Suomen loistavin coverbändi, ainakin näin omasta mielestäni. Bileet on taattu, kun kyseinen kokoonpano pääsee lavalle, varsinkin jos mikin varressa keikkuu Pekka Heino. Eli tanssiksihan tuo meni, millä taidoilla? Eipä sillä kai niin väliä ole, kunhan on hauskaa. Mainittakoon myös se, että minä EN tanssi. Paitsi vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, folkkibändien ja RRS:n keikoilla.
Laivareissuissa on sinänsä se hyvä puoli, että periaatteesta juon vaan, jos joku tarjoaa on yllättävänkin helppo pitää kiinni. Tällä kertaa juomatarjoilu toimi sinänsä hyvin koko illan ja itse marssin tiskille ostamaan vain kokista. Ja lopulta alkoholitonta valintaa ei arvostettu. Muusikot...
Settejähän tuona iltana/yönä oli kaksi. Ekan kävi repäisemässä Pekka Heino.
Sisäinen fanityttö pääsi taas irti siinäkin suhteessa, että kamera jäi pöydälle iskän vahdittavaksi kun me A:n kanssa valloitimme tanssilattiaa. Se naurun ja hymyilyn määrä oli kyllä aika hervoton. Harvemmin menee koko keikka nauraessa ja virnuillessa, mutta näinkin saattaa toisinaan käydä. Pekka ja Bon Jovi yksinkertaisesti kuuluvat yhteen, sitä ei voi kieltää. Bileet saa pystyyn tuolla kombolla välittömästi! Surullista on olla muistamatta settiä sen kummemmin. Kyynel. Kivaa se oli silti. Pekalla oli pientä ongelmaa äänensä kanssa, koska flunssa, mutta eihän se meininkiä alentanut sitten ollenkaan.
Myöhemmin Pekan kanssa jutellessa sattui ja tapahtui. Rasittava känniääliö näytti, kuinka loistavasti muusikot kestävät moisia ihmisiä hermostumatta. Ehkä eeppisin kouluprojekti sai myös alkunsa, siitä lisää myöhemmin overloadin puolella. Kuulimme myös äärimmäisen ilahduttavia uutisia Brother Firetriben tiimoilta! Levykäisen suhteen on tapahtunut huomattavaa edistystä ja hyvältä kuulemma kuulostaa. Eikä keikkailukaan ole mahdotonta, kiitos NW:n pätkärundin!
Lisää RRS:ssää tiedossa keväämmällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)